Valkotakkinen hoitaja ohjaa minut verhoilla rajattuun pieneen tilaan ja auttaa ylleni VR-lasit ja kuulokkeet. Ennakkotietojen mukaan elän tulevaisuudessa, jossa tietoisuus on mahdollista siirtää jopa kokonaan virtuaaliseen olomuotoon. Kohta minun on mahdollista eläytyä valitsemieni henkilöiden muistoihin, ja voimme tavata avatareina samaan aikaan matkalla olevan ystäväni kanssa.
Olemme sisällä Espoon Kaupunginteatterin Rakkaussimulaatio EVE -teoksessa. Se murtaa myyttiä siitä, että uusi tietoteknologia ja scifi-tyylilaji tuottaisivat aina välineellisesti vieraannuttavia ja tunnekylmiä teoksia.
”Särkyneestä sydämestä ja tarpeesta löytää siihen joku lääke”, vastaa empimättä EVE:n taiteellinen johtaja Eero Tiainen kysymykseen siitä, mistä esitys sai alkunsa.
”Eli tulin jätetyksi, ja se tuntui itse asiassa tosi pahalta. EVE on pyrkimys löytää vastauksia siihen tunteeseen, että onko maailma kylmä ja rakkaudeton, miksi täällä on niin vaikea joskus löytää rakkautta, ja millä lailla voisimme tehdä maailmasta vähän rakastavamman.”
Hänen mukaansa VR-teknologia on mediana myös hyvin kehollinen. ”VR voi vaikuttaa hyvin dystooppiselta ulkoapäin, mutta se voi olla aika utooppinen siellä sisällä.”
”Eikä kyse ole vain romanttisesta rakkaudesta, vaan tässä käsitellään rakkautta monilla eri tavoilla. Esitys perustuu mikrorakkaudellisten kohtaamisten luomiseen, fasilitointiin ja kokemiseen. Ne ovat siis tilanteita, joissa myös tuntemattoman kanssa löytyy yhteisymmärryksen hetki”, esityksen kokemussuunnittelija Inna Huttunen täydentää.
Erityisen vaikuttavaa onkin, kun esityksen kokija huomaa olevansa keskellä perhekriisiä, jossa joku muistotallenteena välittyvä hahmo tuntuu pyytävän itselleen huomiota. Siihen on mahdollista vastata esimerkiksi lohduttamisen tai anteeksiantamisen tunteilla. Vastaan voi myös tulla vaikka virtuaalinen vauva.
”Juuri empatian käsittely on kiinnostanut minua pitkään myös tavanomaisissa osallistavissa esityksissä. Virtuaalitodellisuus mahdollistaa ehkä vieläkin konkreettisemmin tällaisten hetkien tavoittamisen”, Huttunen selittää.
Kehon ja mielen yhteys
EVE:n kehystarina tietoisuuden lataamisesta ikuiseksi mieltyvään virtuaalitodellisuuteen rinnastuu esimerkiksi Charlie Brookerin Black Mirror –sarjan (2011–2019) jaksoihin, joissa todellinen elämä lomittuu tietokonepeliin tai kuoleman jälkeen elämä voi jatkua ilman kehoa. Mieleen voi tulla myös Dennis Potterin Kylmä Lasarus (1996), jossa yksilön tietoisuus palautuu muistinsirpaleita kokoamalla.
”Tässä teoksessa tulevaisuus, digitaalisuus, minuus ja kuolemanjälkeinen tekoäly ovat vahvasti teemoina läsnä. Tässä ajassa olemme muutenkin monella tapaa uuden ja syntymässä olevan äärellä”, myöntää Huttunen.
”Olen ottanut inspiraatiota universaaleista ruumiista irtaantumisen kokemuksista. Sellaisia ovat esimerkiksi tunneli, jonka päässä näkyy valoa tai se, että näkee elämän ikään kuin filminä silmiensä edessä. Jotkut kokevat mahdollisesti jonkun yliluonnollisen läsnäolon ja kohtaavat kuolleita sukulaisia tai ystäviä”, kuvailee Tiainen.
Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että ajatus kehon ja mielen erosta on ujuttautunut arkiajatteluumme länsimäisen filosofian kautta.
”Ihmiskuvaamme ohjaa kartesiolainen hardware–software-erottelu, mutta jos mennään vaikka Intian suuntaan, siellä ajatellaan, että ihminen koostuu kerrostuneista kehon eri ulottuvuuksista. VR-todellisuudessa syntyy juuri tällaisia päällekkäisiä kehollisia kokemuksia. Esimerkiksi samaan aikaan, kun ihminen on siellä avattaren muodossa, hänellä on jonkinlainen kokemus siitä omasta kehosta, joka sitä avatarta liikuttaa.”
Teatterin utopiat
Rakkaussimulaatio EVE haastaa teatterin perusmuotoa, jossa oleellista on yhdessä kokeminen tietyssä ajassa ja paikassa.
”Tietenkin joku voi argumentoida, että tämä ei ole teatteria. Mutta on tässä kuitenkin näyteltyjä kohtauksia, ihmisten kohtaamista ja lavastusta, ja koko juttu tapahtuu teatterissa. Kun olen pitkään toiminut eri alojen välillä, minulle on tuttua, että esimerkiksi esitystaide, kuvataide, pelit, teatteri ja jonkinlainen kokonaiskokeminen menevät lomittain ja limittäin”, Huttunen pohtii.
”Itse olen koko ajan yrittänyt pitää kokijan kokemuksen siinä ytimessä. Toisaalta teatterin juurilta löytyy rituaaleja ja yhteisöä osallistavia riittejä. Ehkä tavoitamme juuri jotain sen kaltaisesta vuorovaikutteisuudesta, jossa olennaista ei ole esityksellisyys ja erottava ramppi”, Tiainen jatkaa.
Entä näemmekö tulevaisuudessa teatteriesityksiä, joissa katsoja voi kulkea virtuaalinäyttämöllä keskellä näyttelijöiden avatarina esittämää raadollista perhedraamaa ja eläytyä vuoron perään sen eri hahmojen asemaan?
”Meillä oli itse asiassa tämän suuntaisia suunnitelmia ja kokeiluja, mutta teknisesti se on vielä liian haastavaa. Meillä on kuitenkin paljon yhteyksiä maailmalle ja tavoitteena jonkinlainen maailmanvalloitus”, naurahtaa Tiainen.
Tekijät painottavat EVE:n yhteiskunnallisuudesta löytyvän enemmän utooppisia kuin dystooppisia sävyjä.
”Sen taustatarinassa kyllä maalataan synkkä tulevaisuuskuva siitä, miten meret nousivat ja ilmasto lämpeni. Toivo kuitenkin löytyy siitä, että meillä jokaisella on vaikutusmahdollisuus omassa elämässämme ja lähipiirissämme tehdä toisin”, Tiainen tarkentaa.
Huttunen puolestaan muistuttaa siitä, miten paljon ihmiset kärsivät yksinäisyydestä ja erillisyydestä.
”Jos jollain kokemuksella voi lisätä yhteyden hetkiä, niin se voi ehkä tehdä tästä maailmasta vaikka vain pikkaisen empaattisemman paikan. Minusta siinä on tosi paljon yhteiskunnallista potentiaalia. ”
Eero Tiainen & työryhmä: Rakkaussimulaatio EVE
Esitykset Espoon Kaupunginteatterissa 25.3. asti
Kuuntele myös Eero Tiaisen ja Inna Huttusen haastattelu Teatterin politiikkaa -podcastissa.
