Kirjailija on kuvittelemisen ammattilainen. Fantasiaa, erityisesti niin kutsuttua spekulatiivista fiktiota eli spefiä, kirjoittava taiteilija on mitä parhain haastateltava, kun halutaan pohtia tulevaisuuden maailmaa. 

Emmi Itäranta kirjoittaa spefiä, koska genrellä on ”mahdollisuus tarjota tila, jossa tutkia mahdollisia kuvitteellisia tulevaisuuksia”, hän sanoo. ”Voi näyttää maailmoja ja todellisuuksia. Ne voisivat olla olemassa niin hyvässä kuin pahassa, jotka tietenkin ovat suhteellisia ja riippuvat näkökulmasta. Yhden dystopia voi olla toisen utopia.” 

Kirjailijalla ja lukijalla on paikkansa maailman myllerryksissä. ”Spefi treenaa mielikuvitusta ja ajattelua. Jokainen muutos, joka maailmassa halutaan tehdä, pitää ensin pystyä kuvittelemaan. Spefi harjoittaa mielikuvitusta, jota siihen tarvitaan.”

Mutta pelkkä kuvitelma ei riitä. Fiktio kertoo aina myös ajasta, jona se on kirjoitettu. ”Jotta kirja olisi aidosti kiinnostava, sen täytyy olla sidoksissa tähän nykymailmaan.”

Emmi Itäranta teki kansainvälisen läpimurtonsa esikoisteoksellaan Teemestarin kirja vuonna 2012. Se on käännetty yli 20 kielelle. Siihen perustuva Saara Saarelan ohjaama elokuva Veden vartija sai ensi-iltansa vuonna 2022. Piinaavan jännittävä Teemestarin kirja sijoittui tulevaisuuteen Uuden Qianin Skandinavian Unionissa Pohjois-Suomessa. Luonnonkatastrofien takia vesi on lähes loppu, ja joka tippaa kontrolloi julma armeija. Vesirikoksista rangaistus on kuolema. Kirjan päähenkilö Noria kouluttautuu teemestariksi isänsä esimerkkiä noudattaen ja samalla selvittää hengenvaarallista salaisuutta, salaisen lähteen olinpaikkaa. 

Vaikka Itäranta on hyvä kuvittelemaan dystooppisia tulevaisuuksia, hän ei osannut kuvitella omaa kohtaloaan menestyskirjailijana. ”En todellakaan”, hän nauraa. ”Se oli viimeinen asia mitä ajattelin. Kun kirjoitin Teemestarin kirjaa, opiskelin Britanniassa ja aloin kirjoittaa sitä opinnäytetyönä luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaan. En ajatellut, että siitä tulisi novellia pidempi enkä uskaltanut ajatella, että sitä kukaan julkaisisi.” Emmi Itärannalle suuri motivaatio kirjoittaa Teemestarin kirjaa oli halu saada aikaiseksi kirja ilmastokriisistä. Niitä hän ei juuri löytänyt vuonna 2012.

Itärannan viimeisin romaani on Kuunpäivän kirjeet (2020). Scifi- ja fantasiakirjallisuuden asiantuntija, kriitikko Toni Jerrman kirjoitti siitä Helsingin Sanomissa, että ”lohtu ja tulevaisuus löytyvät vain astumalla rohkeasti eteenpäin. Itärannan kieli on kaunista ja kuvamaalailu lähes runollista.”

Kirja voitti Helsingin scifiseuran arvovaltaisen Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaana scifiromaanina. Raati perusteli palkintoa näin: ”Tyyliltään viileänkuulas ja soljuva kirja on kirjeromaani, joka koostuu suomalaissyntyisen päähenkilön, Lumi Salon, viesteistä kaukana työskentelevälle puolisolleen. Taitava kerronta limittää toisiinsa useita aikatasoja sekä historiafragmentteja, uutismateriaalia, tutkimustietoa ja jopa mainostekstejä. Näin muodostuu monisyinen, eheä kuva ihmiskunnasta, joka on levittäytynyt kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille.”

On ajateltava itse

Suomen tyylikkäin kirjasto Tampereen Metso on mitä parhain paikka juuri tälle haastattelulle. Metson mystiset, kaarevat muodot ovat kuin kopioituja Star Wars ja Dyyni -elokuvien maisemista. ”Opin lukemaan viisivuotiaana. Kävin monta kertaa viikossa lähikirjastossa, jossa kirjastonhoitajana työskenteli runoilija Kari Aronpuro. Kirjastot ovat minulle edelleen paikkoja, joissa on kotoisa olo.”

Huolimatta korkeasta lukutaitoprosentista lasten ja aikuisten lukemista on kautta aikojen pidetty suuressa osassa Suomea turhana hommana. Nyt monenkaan keskittymiskyky ei enää riitä pitkän tekstin lukemiseen, vaan fiktiota ja faktaa nautitaan pelkästään äänitteitä kuuntelemalla. Ajatus paperikirjojen turhuudesta levisi 2000-luvun alussa telkkarista tunnettujen sisustajien ja designerien myötä moneen kotiin. Asuntomessujen mallilukaaleista karsittiin kirjahyllyt jo pari vuosikymmentä sitten. 

Mutta Emmi Itäranta osaa, jaksaa ja haluaa edelleen lukea kirjoja: ”Olen iloinen siitä, että olen säilyttänyt lukemisen taidon”, hän kommentoi. ”Olen perheestä, jossa lukemiseen on aina kannustettu. Mutta vain parin sukupolven takana, äidinäitini lapsuudenkodissa, lukemiseen suhtauduttiin kuin se olisi laiskottelua. Hän kasvoi pienellä, köyhällä maatilalla, jossa oli paljon lapsia ja hirveästi töitä.”

Lukeminen on poliittinen voima. Nykymaailmassa on johtajia, jotka eivät suinkaan halua kansalaistensa lukevan. Dystopiakirjallisuudessa kirjat ovat kiellettyjä ja suorastaan hengenvaarallisia. Lukevasta kansasta voi helposti tulla kapinoiva kansa. ”Ei ole mikään sattuma, ettei autoritaarisissa yhteiskunnissa lukutaitoa rohkaista”, Itäranta pohtii. ”Ihmisten halutaan lukevan hyvin kapeaa ja vääristynyttä maailmankuvaa esittävää propagandaa. Kirjallisuus ja muutkin taiteen lajit ovat totalitaristisissa systeemeissä ensimmäisiä maalitauluja, joihin tähdätään, kun tukahdutetaan sananvapautta. Vahva lukutaito on erittäin vankasti linkittynyt myös vahvaan demokratiaan. Ihmisiä on helpompi hallita, jos heidän lukutaitonsa on heikko tai olematon.”

Lukutaito ei tarkoita vain kykyä lukea tekstiä kirjain kirjaimelta, sana sanalta. Pitää myös ymmärtää sanojen ja lauseiden välisiä yhteyksiä.  ”Lukutaito opettaa ihmisiä ajattelemaan itse ja kyseenalaistamaan asioita ympärillään. Jos lukutaito on heikko, usein tämä kyseenalaistamisen taito on heikompi.” Ja vaikka monissa ennustuksissa ajatellaan tulevaisuuden maailman olevan täysin tekoälyn ja viestintäteknologian valtaama, Itäranta näkee tässä huonoja puolia, ehkä jopa uhkakuvia: sellaisessa maailmassa ihmisten kyky ajatella saattaisikin heikentyä – ja niin on jo käynyt. Jotkut netin orjat luulevat kyseenalaistavansa esimerkiksi tieteen saavutuksia ja muka ajattelemalla itse he päätyvät siihen, että maa on litteä.

”Uskomusten ja väärän informaation pohjalta kasatut suuntaukset, kuten vaikka rokotusten vastustaminen, perustuvat väitteisiin, joiden mukaan ‘kukaan muu ei uskalla kyseenalaista tätä kuin minä’”, Itäranta sanoo ja jatkaa, etteivät disinformaatioon hurahtavat ihmiset kuitenkaan kyseenalaista mitään, vaan he seuraavat orjallisesti fanejaan manipuloivia huuhaa-sivuja. 

Eläimet opettavat

Kaikessa karmeudessaan ilmastokriisi on Emmi Itärannan lempiaiheita. Sen pohtiminen on ennustamista jos mikä, vaikka tiede onkin suhteellisen tarkkaan selvittänyt mitä pitäisi tehdä nyt heti ja mitkä ovat mahdolliset uhkakuvat. Itärannan kirjoissa maapallon luonnonvarat ovat finaalissa. Kun hän kirjoitti Teemestarin kirjaa, hän selvitti miten alkuperäiskansojen kulttuureissa suhtaudutaan veteen ja vesivaroihin. Tärkeimmät opetukset liittyvät omistukseen. Teemestarin kirjassa eräs päähenkilöistä suuttuu, kun jotkut ilkimykset luulevat, että joku voi ”omistaa” vettä. 

”Ihminen on rakentanut itselleen illuusion, että maata, tätä planeettaa, jonkun luonnon alueen, voi omistaa. Se on kuvitelmaa, koska eivät nämä asiat ole ihmisen omistettavissa”,  avaa Itäranta, joka on puhunut luontokadosta ja ilmastokriisistä kirjallisuustapahtumissa kirjojensa teemojen mukaan.

Lietsotko vallankumousta?

”En missään tapauksessa”, hän hymähtää. ”Yritän pikemminkin herätellä ihmisiä ajattelemaan näitä asioita. Ei minulla ole kaikkiin kysymyksiin vastauksia. Mutta haluaisin, että ihmiset itse alkaisivat pohtia vastuutaan: mitä he voivat tehdä, mitä eivät, mihin he voivat vaikuttaa, mihin eivät. Tai jos tämä nähdään vallankumouksellisena toimintana, niin ehkä sitten.”

Herättely on varmaan ihan hyvä asia. Nyt monet tutkijat sanovat, että dataa maapallon tilasta on tarpeeksi, ja ilmastokriisin ratkaisemisen esteet ovat pikemminkin poliittisia kuin tieteellisiä. Onko spekulatiivista fiktiota kirjoittavan kirjailijan rooli tässä: saada isot pyörät pyörimään ja maailma muuttumaan? 

”Ehkä spefi voisi olla sitä”, Itäranta pohtii. Hän myöntää itsekin havahtuneensa ajattelemaan maailmaa toisin luettuaan muutamia havahduttavia tietokirjoja. Ehkä eläimiltä voitaisiin oppia tapoja säilyttää maapalloa. Häntä on innostanut Elisa Aaltolan kirja Esseitä eläimistä. ”Hän keskittyy eläinten oikeuksiin ja asemaan ja siihen miten ihminen kohtelee muita eläimiä. Hän kritisoi erittäin vahvasti ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa ajatellaan, että vain ihmisen kokemuksilla, tunteilla, aistimuksilla ja ajatuksilla on väliä – vaikka hyvin tiedetään, että täällä on muitakin, jotka kykenevät samantapaisiin asioihin. Tämä kirja koko filosofiallaan teki suuren vaikutuksen.” 

”Tiina Raevaara nostaa Minä, koira ja ihmiskunta -kirjassaan esiin ajatuksen, jonka mukaan voikin olla, ettei ihmiskunnan menestys lajina pohjaudu siihen, että olemme olleet hyviä tappamaan toisiamme tai tekemään yhteistyötä. Ehkä olemmekin osanneet elää rinnakkain toisten lajien kanssa.”

Kirjoja yhdistää se, ettei maailmaa Itärannan mielestä saisi ajatella vain ihmisen kokemuksen kautta. Vallankumouksessa ilmaston puolesta yksi keskeisimmistä ajatuksista voisi olla ihmisen ymmärrys omasta pienuudestaan. Olemme vain yksi tuhoisa eläinlaji, joka on ottanut liian suuren vallan käsiinsä. ”Juuri spekulatiivisen fiktion kautta näitä ajatuksia voisi nostaa paremmin esiin ja sanallistaa. Ehkä jopa paremmin kuin minkään muun kirjallisuuden lajin kautta.”

Talousjärjestelmien murros

Uskomusten ja disinformaation levittämisen avulla joku kerää käteiset. Jos vielä pohditaan dystooppista tulevaisuutta, maailmankirjallisuudessa on huomattu, ettei ihmiskunnan sortaja aina ole valtio, vaan se voi olla jättimäisen yrityksen diktatuuri. Onko teknomiljardööri Elon Musk potentiaalisesti vaarallinen henkilö? Olemmeko sokeita kasvavan eriarvoistumisen uhkakuville täällä globaalissa pohjoisessa? 

”Mitä enemmän ihminen on taloudellisesti etuoikeutetussa asemassa, sitä helpompi hänen on sulkea silmänsä eriarvoisuudelta, koska hänen ei omassa elämässään tarvitse kohdata sitä. On helpompi jäädä sinne omaan mukavaan kuplaansa”, Itäranta vastaa empimättä. ”Toisaalta sitten henkilö, joka ei ole niin etuoikeutettu, näkee selkeämmin niitä ongelmia. Mutta hän ei sitten juuri pystykään vaikuttamaan tilanteeseensa.”

Palataan vielä ilmastokriisiin. Kanadalainen tietokirjailija ja aktivisti Naomi Klein on peräänkuuluttanut suurta talousjärjestelmän murrosta, koska hänen mukaansa riittäviä ilmastotekoja ei pystytä tekemään, jos niitä eivät tee nimenomaan suuryritykset – ja varmin keino saada ne edistämään asioita, on suitsia niiden valtaa. 

”En ajattelisi, etteikö kaikilla teoilla olisi merkitystä, yksilöidenkin. Kyllä niillä on merkitystä. Mutta tietenkin suuryritysten pitäisi kantaa iso osa vastuuta.” Itäranta muistuttaa, ettei hän missään nimessä ole erikoistunut taloustieteeseen. Silti hän rohkenee sanoa, ettei hänen unelmiensa maailmassa taloudellisetkaan systeemit toimi niin kuin nykymaailmassa. Jotain pitää purkaa ja muuttaa.

Emmi Itäranta uskaltautuu kuitenkin kuvittelemaan utopiaansa ilman taakkaa siitä, että hänen pitäisi perustella tieteellisesti kaikki poliittiset askeleet, joita ihmiskunnan pitäisi ottaa sitä kohti tässä ajassa: ”En usko, että tämä tapahtuu minun elinaikanani, vaikka olisi kyllä ihanaa nähdä tällainen maailma… Mutta unelmieni yhteiskunta, jossa asiat olisivat mun mielestä hyvin, on sellainen, jossa vauraus ja varallisuus olisi jaettu mahdollisimman tasapuolisesti ja niin, että ihmisten perustarpeet täyttyisivät. Se olisi yhteiskunta, jossa eletään planetaaristen rajojen puitteissa eli ei ylitetä planeetan luonnonvarojen kantokykyä. Toisin kuin nyt, jolloin niin kutsutuissa kehittyneissä maissa kantokyky ylitetään jatkuvasti. Siellä oltaisiin myös siirrytty vähemmän ihmiskeskeiseen maailmankuvaan, jossa toiset eliölajit huomioidaan paremmin kuin nykyisin.”

Kun luonto käy oikeutta

Jottemme lopettaisi keskustelua masentavan haikailevissa tunnelmissa, pohdimme vielä, onko missään päin tämän päivän maailmaa hyviä ja kauniita elementtejä, joita tulevaisuuden maailmassa ei kannata hylätä. ”Tällaisessa pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on paljon asioita, joista kannattaa pitää kiinni. Vaikka olen huomannut että sekin on rapautumassa. Esimerkiksi julkinen terveydenhuolto on sellainen, jota pitäisi tarjota ilman, että on pitkiä hoitojonoja ja epävarmuutta siitä, saako sitä hoitoa sitten kuitenkaan.”

Mutta niitä hyviä asioita? ”Ympäristönsuojeluun nousi 2000-luvulla käytäntö, jonka mukaan jollekin osalle luontoa voidaan oikeudessa antaa subjektin asema, eli tämä ‘luonto’ voi ikään kuin edustaa itseään oikeudessa. Esimerkiksi Uudessa Seelannissa Whanganuijoelle annettiin tällainen status vuonna 2017. Ympäristöjärjestöt ovat etsineet tällaisia alueita, ja näin on pystytty suojelemaan myös alkuperäiskansoille kulttuurillisesti, uskonnollisesti tai heidän elinkeinojensa takia tärkeitä alueita. Tällaisen pienen utopian palasen haluaisin nähdä jatkuvan ja kasvavan myös tulevaisuudessa.”

Artikkeli julkaistiin ensin maksumuurin takana 24.3.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 27.3.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.