Jo ennen kun niin kutsutun ”eheyttämistoiminnan” kieltämistä ajava kansalaisaloite eteni eduskuntaan, sain aiheesta yhteydenoton eräältä toimittajalta, koska olen hiljattain laatinut aiheesta kattavan selvityksen Setalle. Eheyttämisellä viitataan siis toimintaan, jossa toista henkilöä kannustetaan muuttamaan tai tukahduttamaan seksuaalista suuntautumistaan, sukupuoli-identiteettiään tai sukupuolen ilmaisuaan. Toimittaja kysyi, missä tätä cis-heteronormatiivisuuteen painostamista oikeastaan tapahtuu. Pohdittuani asiaa huomasin, että kysymys itsessään vaivasi minua.
Pelkään, että tuolla kysymyksenasettelulla haetaan liian helppoja vastauksia, jotka eivät haasta yhteiskunnallisia rakenteita tarpeeksi.
Eheyttämistoimintaan ei mielestäni puututa tehokkaasti kauhistelemalla ääri-ilmiöitä tai kysymällä keitä sellaiseen syyllistyvät hirviöt oikein ovat. Pahimmillaan ihmiset ajattelevat, että pelkkä kauhistelu riittää.
Tilannetta voisi verrata siihen, miten suhtautuminen seksuaaliseen häirintään on muuttunut viime vuosikymmenen aikana.
Seksuaaliseen häirintään ilmiönä alettiin puuttua tehokkaasti vasta kun myönnettiin, että sitä voi tapahtua missä vain. Ei siis kysymällä keitä ja missä sitä tekevät hirviöt ovat, vaan ymmärtämällä, että siihen voi syyllistyä kuka hyvänsä ja sille voi altistua kuka vain ja missä vain.
Seksuaalisen häirinnän torjumisessa päästiin eteenpäin vasta, kun keskustelu siirtyi keholliseen itsemääräämisoikeuteen, suostumukseen, uhrin haavoittuvuuteen ja suojelun tarpeeseen. Tämän lisäksi on kyetty problematisoimaan seksuaalista häirintää vähättelevää ja normalisoivaa kulttuuria ja synnytetty keskustelua tilannekohtaisesta haavoittuvuudesta, valtarakenteista ja haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kokemuksista ratkaistavissa olevana yhteiskunnallisena haasteena.
Ajattelen, että eheyttämistoimintaan puuttumisessa täytyy tehdä samankaltainen näkökulman muutos.
Yhteiskuntana ymmärrämme nykyään paljon paremmin, miten tärkeää on yksilön haavoittuvuuden hahmottaminen eri tilanteissa ja miksi lainsäädännön tulisi perustua haavoittuvaisten henkilöiden haavoittuvuuden vähentämiseen, eikä ainoastaan valta-asemassa olevan enemmistön tarpeiden huomioimiseen.
Kun ymmärrämme eheyttämistoimintaa laajemmassa kontekstissa, on mielestäni selvää, että seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin patologisointia ja cis-heteronormeihin sopivaksi painostamista tapahtuu hyvin laajasti ja monessa eri yhteydessä, niin terveydenhuollossa kuin uskonnollisessa toiminnassa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä altistetaan heille sopimattomille tilanteille ilman, että heidän haavoittuvuuttaan huomioidaan tarpeeksi. Eheyttämistoiminnan kriminalisoinnissa on kysymys haavoittuvaisen ihmisen koskemattomuuden ja oikeussuojan parantamisesta.
Mielestäni on täysin paikallaan vaatia ihmisiltä enemmän harkintaa koskien sitä, mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta keskustellessamme toisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolen ilmaisuista. Eheyttämistoiminnan kieltämisessä ei siis ole kysymys ainoastaan jonkin ääri-ilmiön kitkemisestä maamme hämäristä nurkista, vaan myös siitä, että toisen ihmisen painostaminen muuttumaan on seksuaalisen häirinnän kaltaisella tavalla vakava yhteiskunnallinen ongelma, jota ei enää saa normalisoida missään.
Peik Ingman on uskontotieteilijä, yhteisösovittelija ja tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiantuntija (freelancer).