Lavaa hallitsee elokuvatuotantojen käyttämä pukuhuonevaunu. Käynnistymässä olevat kuvaukset liittyvät elokuvaan, joka kertoo tositarinaa joukkoraiskauksesta. Siihen osa kuvausryhmästä on syyllistynyt kaksikymmentä vuotta aiemmin. Paikalla olevien nuorten on tarkoitus esittää tapahtuman henkilöitä sen ikäisinä kuin he rikoksen aikaan olivat.
Näin alkaa Jakob Öhrmanin Teatteri Viirukselle ohjaama Vem dödäde bambi?, jonka hän on sovittanut Monika Fagerholmin samannimisestä kirjasta (2019). Alkuteoksessa ei tehdä elokuvaa, vaan peilataan toisilla tavoilla niitä kulttuurisia rakenteita, jotka mahdollistavat teon ja sen vähättelyn.
Öhrman kertoo valinneensa näkökulmaksi elokuvan tekemisen, koska aika-, raha- ja hierarkiaongelmien takia juuri sillä alalla tehdään paljon virheitä. ”Kirjassa mainitaan Michael Haneke, ja siinä on paljon vaikutteita hänen Bennyn video -elokuvastaan. Haneke on tärkeä tässä myös siksi, että hän tapaa esittää väkivaltaa niin, että siinä on aina joku filtteri välissä ja pahin tapahtuu katsojan päässä.”
Ratkaisu antaa myös metaforisen kehyksen raiskaajien traumojen käsittelyyn. ”Tässä halutaan perverssillä tavalla katsoa tapahtunutta uudelleen kameran kautta. Ukko-Bergman on sanonut, että taide on terapiaa tekijöille, ja tätä syntien puhdistustahan ne helvetin raiskaajat tässä hakevat. Samalla yritin suunnata valokeilaa vanhempiin ja miettiä, periytyykö väkivalta siten kuin raha ja alkoholismi.”
Öhrman tunnistaa seksuaalisen väkivallan esittämisen vaikeudet. ”Mietin pitkään tuonko uhrin lavalle vai en. Kyllä hän on siellä, mutta nimenomaan aika monien filttereiden kautta. Suoraa väkivaltaa ei enää voi esittää siten kuin joskus aiemmin. Esitys onkin jonkinlainen miinakenttä, jossa ollaan koko ajan astumassa siihen miinaan.”
Kehoton uhri
Pipsa Longan Helsingin kaupunginteatterille dramatisoimassa ja Riikka Oksasen ohjaamassa versiossa samasta Fagerholmin romaanista uhria ei nähdä lavalla edes filttereiden läpi. ”Suurin muutos tällaisen romaanin tuomisesta näyttämölle liittyy siihen, että lavalla kaikki tapahtuu elävissä ruumiissa. Silloin se tuntuu erilaiselta kuin kirjan sivuilla”, selittää Lonka.
Juuri poissaolonsa kautta uhri voi olla jopa jossain mielessä erityisen vahvasti läsnä. ”Tekijöiden trauma ei ole samanarvoinen uhrin trauman kanssa. Uhrin kokemuksen poissaolo tulee alleviivattuna esille, kun hän ei ole fyysisenä olentona lavalla. Ja kun kukaan ei kehollista uhria, on mahdollisuus välttää kaikki se kulttuurisesti opittu kuona, jonka kautta joku saattaisi lukea raiskauksen jotenkin naisen omaksi syyksi.”
Vaikka kirjassa kuvataan varakkaiden perheiden kaksinaismoraalia, Lonka muistuttaa, että raiskauskulttuuri ylittää luokkarajat. ”Elämme yhä edelleen maailmassa, missä usein on tärkeämpää suojella tällaista jätkäporukkaa ja omien piirien yhteenkuuluvuutta naisruumiin kustannuksella. Fagerholmin kirjassa raha ja asema tuovat tarinaan yhden aikalaistason lisää. Dramatisoinnissa halusin silti vähän karsia sitä, jotta katsojien huomio ei ohjautuisi pois pääasiasta.”
Play Rapen perintö
Suomessa seksuaalisen väkivallan näyttämöllistämistä koskevan teatterikeskustelun merkkipaalu oli Anna Paavilaisen vuoden 2015 näytelmä Play Rape. Baltic Circle -festivaaleilta Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle nostettu monologiesitys kysyi, millaisia vallankäytön muotoja vahvistetaan ja uusinnetaan esitysten raiskauksilla, joihin sisältyviä moninaisia merkityksiä ei usein edes vaivauduta miettimään. ”Olen nähnyt sen ja pidän sitä ehdottomasti käänteentekevänä teoksena, jonka jälkeen ainakaan suomalaisessa teatterissa ei voida esittää raiskauksia kevein perustein”, vahvistaa Lonka.
Tosin hänen mielestään muutenkin äärimmäisten ruumiillisten tekojen tuominen näyttämölle sellaisenaan on lähinnä kiusallista ja luotaantyöntävää. ”Esimerkiksi omassa dramatisoinnissani nojasin siihen, miten antiikin tragedioissa väkivaltaa ei koskaan näytetä näyttämöllä. Tässä tapauksessa tarinan päähenkilö Gustenin tehtävä on toimia sanansaattajana.”
Öhrman edustaa hiukan toisenlaista koulukuntaa. ”Minusta lavalla saa tehdä mitä vain, mutta siinä pitää olla ovela ja miettiä tarkkaan, että miten sen tekee. Tähän liittyy se prosessi, jolla esitystä on valmisteltu. Usein kysyn myös itseltäni, minkä tarinan saan kertoa ja minkä en. ”
Longan mielestä romaani haastaa meitä miettimään, miten hiljaisuus ja vaikeneminen rikkoo meitä. ”Gusten on fiktiivinen hahmo, joka etsii Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikovin tapaan rakkauden kautta vapautusta syyllisyydestään. Kauhean teon jälkeen hän yrittää kantaa vastuuta, mutta epäonnistuu siksi, että ympäröivä kulttuuri ei tue sitä ollenkaan. Tekstiä työstäessäni mietin paljon, että missä ovat tunnustukset ihmisiltä, jotka ovat raiskanneet todellisessa elämässä.”
Myös Öhrman toivoo ihmisten heräävän miettimään enemmän valintojaan. ”Ehkä kirjan ja näytelmien kautta voisimme kaikki oppia olemaan herkempiä esimerkiksi silloin, kun sivustakatsojina huomaamme kuinka koulun pihalla tai metrossa tapahtuu jotain hirveää.”
Vem dödade bambi? Teatteri Viiruksessa 24.11. asti. Kuka tappoi bambin? Helsingin kaupunginteatterissa 15.12. asti.
Kuuntele myös Longan ja Öhrmanin haastattelu Teatterin politiikkaa -podcastin jaksossa Seksuaalinen väkivalta ja syyllisyys.
