Poutaisena perjantai-iltapäivänä astun Helsingin Kauppatorilta FRS Finlandin lauttaan, joka kyyditsee minut Lonnan saarelle. Ihmisiä tulvii aluksen aurinkokannella ja on heitä myös sisätiloissakin, josta minäkin varjopaikkani valitsen.

Puolentoista kilometrin lauttamatkan jälkeen noudan rannekkeeni festareiden lippupisteeltä, ja samalla pyörähdän katsomaan Lonnan yleissaunaa. Kuulen, että sauna on nyt festariviikonloppunakin auki, mutta harmikseni kaikki vuorot olivat kuitenkin varattu jo loppuun.

En ollut käynyt aiemmin Lonnan saarella, joten rantakalliolla syömäni lounaan jälkeen lähdin ulkoreunoja pitkin hahmottelemaan saaren ja siten festivaalialueen muotoa. 

Rustiikkisessa Ahvenmakasiinissa on hämärää ja jännittynyt tunnelma. Puheensorina vaimenee, kun ensimmäinen esiintyjä, Elatu Nessa (Rusto Myllylahti), saapuu estradille.

Kitarankielien näppäilyn luomat kauniit ääniaallot valtaavat intiimin makasiinitilan. Elatu Nessa kasvattaa soittonsa voimakkuutta jatkuvasti, meditatiivisen temmon kuitenkin säilyttäen. Suljen silmät ja lumoavat äänimaisemat tuntuvat kadottavan kehoni ja tilan rajan, jonka olemassaolosta musiikin nostattamat kylmät väreet kuitenkin välittömänä muistuttavat.

Festivaalitunnelmaan juuri sopivasti minut virittänyt esiintyminen on päättynyt, Ahvenmakasiini tyhjenee aplodien jälkeen.

Makasiinien välisellä Terassilavalla päivän avaa konkarisoittajien tuore jazz-kokoonpano, Antti Lötjönen Quintet East, jonka artistit vuoropuhelevat rikasäänisellä soitollaan niin toisilleen kuin yleisölle. Uteliaana ja mielenkiinnolla kuuntelen yhtyeen taidokasta ja riehakkaan iloista instrumentaalista improvisointia.

Festivaaliväkeä on saarella jo runsaasti, ja sitä valuu alueelle lisää jatkuvasti. Esiintymislavojen ympäristössä penkkipaikkoja ei enää juurikaan ole. 

Lokkimakasiinin viimeisenä mahtuvien joukossa hiivin esiintymislavan läheisyyteen, josta löydän pöytäännojailupaikan. Katselen kuinka Lau Nau (Laura Naukkarinen) virittelee epätavanomaista instrumenttiaan, joka näyttää pienen matkalaukun kokoiselta puhelinkeskuksen kytkentätaululta. Eräs johdoista on asetettu vesikulhoon. Jälkeenpäin artisti kertoo minulle instrumentin virallisen nimen: modulaarisyntetisaattori.

Ensisävelestä alkaen Lau Naun esitys vangitsee huomioni: Veteen pisaroita tiputtamalla ja vesikulhon reunaa kopauttamalla hän luo kulhossa kaikuvan väreilyn, luonnon oman melodian, jonka hän seuraavaksi kaiuttaa värisyttämään ensin äänentoistoa ja sitten koko makasiinitilaa. Mahtavan instrumenttinsa kytkennöillä artisti laajentaa väreilymelodian elektroniseksi musiikiksi, jonka sateenkaarenrikkaasti pauhaavat ääniaallot tuntuvat nujertavan minut. Jälleen kylmiä väreitä.

Sateen ropina makasiinin peltikatolla tiivistää tunnelmaa entisestään, kun artisti tarttuu kitaraansa ja ryhtyy uuteen loitsuun. Taitavan kitarasäestyksensä rinnalla hänen hento äänensä kuulostaa tavattoman kauniilta.

Keikan viimeisessä kappaleessa artistin koneellisempi äänimaisema jytisyttää rakennuksen vahvoja rakenteita, minkä päätteeksi yleisö hurraa innokkaasti taputtaen. Poikkeuksellinen musiikkikokemus ravisteli omaa ajatteluani ja mieleni perukoilta nousi jokin pitkään sivuutettu yhteydettömyyden kokemus.

Makuja ja maisemia

Saaren puolipilvinen, shortseissa kolealta tuntuva sää ajaa minut tutustumaan Lonnan sievään Kahvila & baariin.

Istuskeluni ohessa selailen netistä Lonnan saunan varauskalenteria – sillä festivaalin järjestäjäväeltä sain vinkin tarkkailla mahdollisia peruutuspaikkoja – ja hah! Löysinpäs sittenkin vuoron lauantai-illalle.

Festivaalialueella on myös muitakin ruokapaikkoja, kuten Sanga Food Truck ja Lonnan oma grilli, joista molemmat tarjosivat myös vegaanisia vaihtoehtoja. Ilahduttavasti en huomaa mihinkään myyntipisteiseen kertyvän huomattavan pitkiä jonoja. Ja hintataso on yleisesti aivan kohtuullinen.

Jokaisella Lonnaan vievällä lauttamatkalla pääsee ihastelemaan Helsingin merellisiä maisemia. Perjantai-iltana maisemat värjäsi maaginen auringonlasku. Päivittäinen menopaluu-lippu kustantaa vajaan kymmenen euroa.

Lauantaina en niukin naukin mahdu aikomani lauttavuoron kyytiin, joten jään puoleksi tunniksi Kauppatorille odottelemaan seuraavaa. Kuuntelen kuinka Suomenlinna-laivan vyöryttämät aallot narskuttavat suuren laiturin kuivuneita metallisaranoita. 

Perillä totean, ettei ilma ole kuumuudella kyllästetty. Aurinko onnistuu paistelemaan vain puolipilvien takaa, minkä lisäksi käy navakka merituuli. Onneksi otin mukaani sekä pitkähihaisen paidan että housut.

Lauantaina Terassilavalla ensimmäiseksi esiintyy VIRTA, joka kauniilla musiikillaan vaikuttaa ja koskettaa. Lavan takaa puhaltava lempeänraikas merituuli tarttuu maadoittaviin mutta elektronisen rytmikkäästi virtaaviin musiikkimelodioihin ja kiidättäää ne kuulijoille yhä väkevämmällä voimalla.

Kaavailin meneväni Ahvenmakasiiniin kuuntelemaan harpisti Mary Lattimorea, mutta keikkaa innokkaasti odottava jono on venynyt jo niin pitkäksi, että jonottamisen sijasta valitsen kuuntelupaikakseni rantakallion. Sävelet lumoavat sielläkin.

Monille makasiini-keikoille kerääntyy pitkiä, anniskelualueen takaosan tukkivia jonoja, koska esiintymisten välissä makasiinitilat suljetaan yleisöltä. Todennäköisesti siksi, että artisteille halutaan suoda riittävä rauha sekä musiikkiesitystensä valmisteluun että keikkakamojen purkamiseen.

Yleisön jonotusintoa en kuitenkaan ihmettele. Makasiineissa tunnelma on usein aivan poikkeuksellinen, suorastaan harras. Rakenteiden luontainen akustiikka tukee äänentoistojärjestelmiä loistokkaasti: volyymiltaan voimakaskin musiikki taipuu pehmeäksi kuunneltavaksi, kun punaiset tiilet ja ristiinrastiin rakennellut paksut hirret pyöristävät ääniaaltojen terävimmät särmät. Musiikki virtaa kuulijoiden tajuntaan, aaltoina halki ilmamassojen sekä värinöinä rakenteita pitkin kiemurrellen.

Vaikka itse koen intiimeimmät keikkahetket makasiineissa, en voi kuvitella että terassilavojen meiningit jäisivät millään lailla “toiseksi”. Terassilavojen ilmavammat esitykset – joiden esittämiseen artistit usein myös eläytyvätkin hieman vauhdikkaammin – rakentavat omalta osaltaan festivaalin onnistunutta kokonaisuutta. 

Saunan löylyistä viikon loppuun

Lauantaipäivän päätteeksi laajennan festivaalikokemustani käymällä Lonnan yleissaunassa. (Tai tarkemmin ottaen saunoissa – aiemmin joko vain naisten tai miesten käyttöön suunnatuista löylyhuoneista molemmat on nykyisin vapautettu sekasaunoiksi.)

Molemmissa, varsin korkeatilaisissa saunoissa pitkille lauteille kiivetään rappuja pitkin, ja vaikka väkeä olikin kohtuullisesti, löytyy istumapaikka jokaiselle helposti. Lauteita vastapäisellä seinällä on suuri ikkuna, josta vesihöyrykalvon haihduttua näkee suoraan merelle. Halutessaan mereen pääsee myös pulahtamaan, mikä ainakin ajoittain edellyttää pientä jonotusta: Kivikkoiseen rantaan raivatulle kapealle laskeutumisväylälle ei samaan aikaan mahdu montaakaan tasapainottelijaa. 

Ensimmäinen Odysseus-kokemukseni oli kaikin puolin loistokas. Tunnelma oli alati ystävällinen ja turvallinen – kerran unohdin kamerani Terassilavan tiskille jonkinlaiseksi toviksi, mutta sieltäpä se löytyi samoilta sijoiltaan. Jokainen kohtaamiseni järjestäjäväen kanssa oli miellyttävä, ja muutoinkin tapahtuma toimi järjestelyiltään erittäin hyvin: Esimerkiksi kanisteri-vesipisteitä oli järjestetty useaan paikkaan ja vettä niissä riitti sunnuntai-iltaan saakka. Vessoihin ei kerääntynyt monenkaan ihmisen jonoja, ja saippua, paperit tai muut “hygienia-tason” tarvikkeet eivät kertaakaan olleet loppu, kuten missä tahansa festareilla yleensä.

Festivaalia voin suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita monipuolisesta ja taidokkaasti ilmaistusta musiikista, intiimissä mutta rennossa ympäristössä. Helsingin ainutlaatuinen merellinen miljöö ja Lonnan luonnonkaunis ympäristö luovat tapahtumalle aivan uniikit edellytykset ja soivat ainakin minulle uudenlaista ymmärrystä musiikin voimasta.