Lukuaika: 3 minuuttia

Zanele Muholin poliittinen terä näkyy kuvausprosessissa, kuviin ujutetuissa viittauksissa ja kuvattavien henkilöiden valinnassa

Lakidokumenttien perusteella Etelä-Afrikan lähihistoria on ollut valoisa paitsi maan mustille ihmisille myös sen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille. Kun maassa vuonna 1994 pidettiin ensimmäiset vapaat vaalit vuosikymmeniin, voiton vei apartheidin vastaista taistelua johtaneen Nelson Mandelan ANC-puolue. Kaksi vuotta myöhemmin vahvistettiin uusi perustuslaki, joka kielsi syrjinnän seksuaalisen suuntautumisen perusteella. 

Samalla vuosikymmenellä laadittiin myös syrjinnän vastaisia lakeja liittyen asunto- ja työvoimakäytäntöihin. 2006 parlamentti vahvisti tasa-arvoisen avioliittolain, joka oli ensimmäinen laatuaan Afrikassa ja vasta viides koko maailmassa. 

Valokuvaaja Zanele Muholin kuvat todistavat kuitenkin, etteivät asenteet ja käytännöt aina seuraa samaa tahtia lainsäädännön kanssa. Ne kirjoittavat virallisen historian ulkopuolelle jäävää tarinaa väkivallasta, kivusta ja kasvoista, jotka ovat edelleen marginaalissa. Samalla ne luovat uutta historiaa, ylpeää ja monitahoista.

Ntozakhe II, Parktown, 2016

Valokuva mielen kuvana

Muholi syntyi vuonna 1972 Umlazin ”townshipiin” Durbanin kaupunkiin kahdeksanlapsisen perheen nuorimmaksi. Taidekoulutus ei ollut työväenluokkaiselle ja mustalle nuorelle itsestäänselvää. Valokuvaus alkoikin harrastuksena, eräänlaisena terapiana. ”Huomasin, että valokuvaamisen kautta pystyin puhumaan siitä, mitä oli sisällä – tunteista, kivusta ja kokemuksista, joita olin käynyt läpi”, hän kertoi Guardianille 2020.

Hänen ensimmäinen sarjansa Only Half the Picture (2002–2006) käytti samaa työkalua muihin ihmisiin. Muholi kuvasi viharikosten kokijoita, näiden arpia, verta ja sairaalasänkyjä mutta myös toveruutta sekä suorasukaista lesbohalua. 

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Muholi on haluttu taiteilija ympäri maailmaa. Hänen kuviaan on ollut esillä muun muassa Venetsian biennaalissa, Documenta 13:ssa, Berliinin Gropius Baussa ja Lontoon Tate Modernissa, ja niitä löytyy niin Guggenheimin, MoMAn kuin Victoria and Albert -museon kokoelmista. Vuonna 2018 kulttuurijulkaisu 1843 kuvaili häntä ”Etelä-Afrikan suurimmaksi kansainväliseksi taidetähdeksi William Kentridgen ja David Goldblattin jälkeen, molemmat sukupolvea vanhempia valkoisia miehiä”. 

Sitaatissa mainittu valokuvaaja Goldblatt (1930–2018) oli Muholin ensimmäisiä opettajia. Ensimmäisen teossarjansa jälkeen Muholi opiskeli Goldblattin perustamassa Market Photo Workshopissa Johannesburgissa. 

Opiskeluaika oli Muholin mukaan tärkeä paitsi hänen kuvaustapansa hienosäädölle. Se tarjosi myös tilan dialogiin muiden valokuvaajien kanssa. ”Yhteyden kautta tapa tehdä töitä muuttuu”, Muholi totesi Guardianin haastattelussa.

Bhekezakhe, Parktown, 2016.

Mustien naisten paikkoja

Yhteydellä ja yhteisöllä on korostunut merkitys Muholin työskentelyssä. Haastatteluissa hän korostaa kuvattaviensa osallisuutta teoksissa. ”En työskentele ’kohteiden’ kanssa”, hän sanoo Carnegie-museon videohaastattelussa, jossa mukana on myös Lerato Dumse, yksi hänen kuvissaan poseeranneista henkilöistä. 

Läpi uransa Muholi on dokumentoinut erityisesti eteläafrikkalaisten lesbojen, homojen, queer-ihmisten, trans- ja intersukupuolisten elämää. Valokuvaaja on itse sukupuoleltaan ei-binäärinen ja kokenut samoja ihonväriin, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuneita loukkauksia kuin kuvattavansa. Hän on osa kuvissaan esiintyvää yhteisöä. Muholin retrospektiivin Tate Moderniin 2020 kuratoinut Sarah Allen kutsuikin näyttelyä ”perhelbumiksi”.

Perhealbumi tulee mieleen siksikin, että Muholin kuvat ovat usein mustavalkoisia ja ihmiset poseeraavat niissä vakavina ja suoraan kameraan katsoen. Nimi saa kuitenkin ironisen merkityksen, kun se liitetään Muholin kuviin kotiapulaisesta tai seksityöläisestä: ne ovat mustalle naiselle osoitettuja paikkoja yhteisön ulkopuolella esiintyvässä todellisuudessa, laajemmassa eteläafrikkalaisessa perheessä.

Perhealbumi ei olisi perhealbumi ilman kuvaajaa itseään. Uransa toisella puoliskolla Muholi on kuvannut omakuviaan sarjaan Somnyama Ngonyama – Hail the Dark Lioness (2012–). Hän poseeraa muun muassa kaivostyöläisen asussa ja kääriytyneenä huopaan. 

Kipu on yksi omakuvien kerroksista. Kaivostyöläisen kypärä ja lasit viittaavat vuoden 2012 Marikanan kaivosalueen verilöylyyn, jossa poliisit ampuivat lakkoilevia työläisiä ja tappoivat heistä 34. Huopa on Etelä-Afrikan poliisilaitoksen sellistä.

Being (T)here I, 2009

Ministeri paheksui

Muholi esittelee itsensä haastatteluissa usein visuaaliseksi aktivistiksi. Hänen töidensä poliittinen terä näkyy niin kuvausprosessissa, kuviin ujutetuissa viittauksissa kuin siinä, kenet hän valitsee kameran eteen. 

Eikä kuvien poliittisuus ole mennyt ohi valtion edustajilta. Vuonna 2010 ministeri Lulu Xingwana käveli ulos näyttelystä, jossa oli esillä Muholin kuvia alastomista lesbopareista. Xingwanan mukaan näyttely oli ”moraaliton, loukkaava ja kansakunnan rakentamisen vastainen”.

Syrjinnän vastaiset lait kertovat ehkä valistuneesta hallinnosta, mutta vallassa olevat eivät aina nojaa samaan tarinaan. Muholin kuvat paljastavat repeämän aatteiden ja käytäntöjen välillä, piiloon siivotun historian virallisen historian sisällä.

ZaVa IV. Bordeaux, 2013

Zanele Muholi: ZAZISE
4.2.–29.5.
Valokuvataiteen museo, Helsinki