Ilmastokriisiin herännyt Eurooppa investoi nyt uusiutuvaan energiaan. Materiaalit vetyautojen akkuihin ja aurinkopaneeleihin saadaan suurelta osin globaalista etelästä, jossa ne tuotetaan fossiilisten polttoaineiden avulla. Samalla mukava eurooppalainen elämäntapa jatkuu kuin ennenkin.
Näin tiivistää Oslon yliopiston kehitys- ja ympäristökeskuksen tutkijatohtori, antropologi Alexander Dunlap. Hän on parhaillaan Helsingin yliopistossa opettamassa tohtoriopiskelijoita tutkimusaiheestaan. Hän tutkii, millaisia vaikutuksia vihreän energian tuotannolla on raaka-aineiden lähtömaissa. Hän on työskennellyt muun muassa Ranskassa, Espanjassa ja Perussa.
”Niin sanotussa puhtaassa energiantuotannossa ei ole mitään kestävää. Etenkin globaalin etelän maissa mineraaleja kaivetaan avolouhoksissa ja tuotetaan fossiilisten polttoaineiden avulla.”
Dunlapia kuultiin asiantuntijana Euroopan Maan Ystävien ja Euroopan ympäristötoimisto EEB:n Green Mining is a Myth -raporttia, joka julkaistiin viime vuonna. EEB eli European Environmental Bureau on itsenäinen eurooppalaisten ympäristöjärjestöjen edunvalvontajärjestö, joka pyrkii vaikuttamaan EU:n lainsäädäntövalmisteluun Brysselissä. Se ei siis ole EU:n toimielin. Dunlap on kuitenkin käynyt Euroopan parlamentissa puhumassa aiheesta asiantuntijan roolissa. Parlamentin vetoomusvaliokunnalle on lähetetty useita valituksia, jotka kritisoivat kaivostoiminnan seurauksia eri jäsenvaltioissa.
”Euroopan vihreä siirtymä ja muu ilmastonmuutoslainsäädäntö eivät todellisuudessa tue uusiutuvaan energiaan siirtymistä.”
Ympäristöjärjestöt kritisoivat raportissaan kovin sanankääntein Euroopan unionia. Vihreään siirtymään vaadittavia metalleja louhitaan kestämättömällä tavalla paitsi globaalissa etelässä, myös Euroopassa. Dunlap mainitsee lukuisia esimerkkejä Portugalin, Ranskan ja Espanjan maaseudulla käynnissä olevista ympäristökonflikteista, joissa paikalliset asukkaat protestoivat kaivosyhtiöitä vastaan. Ne haluavat louhia yhä enemmän myös globaalissa pohjoisessa. Meneillään on globaali konflikti.
”Aineeton kulutus” lisää metallien kulutusta
Sähköautot eivät ole oikotie vihreään todellisuuteen. EEB:n raportin mukaan sähköautot kuluttavat 4 kertaa enemmän kuparia kuin perinteiset bensiiniautot. Akuissa käytettävän litiumin kysyntä lisääntyy jopa 6 000 prosenttia vuoteen 2050 mennessä.
Toinen vihreän ajattelun ongelma on ”aineeton kulutus”. Digitalisaation myötä uskottiin, että aineettomien, verkossa olevien palveluiden kuluttaminen parantaisi ekologista kestävyyttä. Digilaitteet vaativat kuitenkin maapallon luonnonvaroja. Yhdessä älypuhelimessa käytetään parhaimmillaan 60 erilaista metallia, joista harvinaisimmat ovat kupari, litium, koboltti ja kulta. Eurooppalainen elämäntapa saa raportissa kritiikkiä: vain 6 prosenttia maailman väestöstä asuu Euroopassa, mutta eurooppalaiset kuluttavat 25–30 prosenttia maailmassa tuotetuista metalleista. Jos mitään ei tehdä, metallien kulutuksen henkilöä kohden arvioidaan lisääntyvät yli 60 prosenttia vuoteen 2060 mennessä. Metalleja kaivetaan etenkin globaalin etelän maista, esimerkiksi Keski-Afrikan Kongosta, joka tuottaa kaksi kolmasosaa maailman koboltista. LUT-yliopistossa väitöskirjaansa tekevä Anni Orola tutkii kaivosteollisuuden vaikutuksia maassa.
”Kongolaiset työntekijät työskentelevät vaarallisissa olosuhteissa. Kobolttia kaivetaan sekä käsin että teollisesti. Käsinkaivajat eivät ole yleensä virallisessa työsuhteessa kaivosyritysten kanssa, vaan yritykset ostavat heiltä kobolttia. Paikallisia yhteisöjä häädetään kaivosten tieltä, maaperä ja vesistöt pilaantuvat”, hän erittelee ongelmia.
Euroopan maiden nykyinen ympäristöpolitiikka sotii YK:n kestävän kehityksen Agenda2030-tavoitteita vastaan. YK:n jäsenmaat sopivat vuonna 2015 kestävän kehityksen toimintaohjelmasta ja tavoitteista, jotka ohjaavat kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–2030. Niiden pyrkimyksenä on poistaa äärimmäinen köyhyys maailmasta ja turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla. Maailman maiden pitää varmistaa kulutus- ja tuotantotapojen kestävyys, kahdestoista tavoite kehottaa.
Tämän pitäisi kuitenkin koskea koko maailmaa, ei vain rikkaita maita.
Ulkoistetaan päästöt muualle
Datan laskeminen on pielessä. Yhdysvalloista kotoisin oleva Dunlap asuu Oslossa ja ottaa esimerkin Norjasta. Sähköautot ovat siellä vähäpäästöisiä, mutta autojen koko tuotantoketjua ulkomaille asti ei lasketa mukaan hiilijalanjälkeen. Laskelmassa huomioidaan vain Norjan maantieteellisten rajojen sisällä syntyvät kasvihuonepäästöt. Myös Suomen päästötavoitteet on asetettu tätä laskentatapaa käyttäen. Pohjoismaiden hiilijalanjälki siis pienenee, kun päästöt ulkoistetaan kehittyviin maihin.
”Miten globaalin pohjoisen maat voivat edes kuvitella olevansa vihreitä ja kestäviä, jos ne ovat vääristäneet laskentatapaa näin?” Dunlap kysyy.
Nykyistä ympäristökeskustelua hallitsee ilmastoreduktionismi, Dunlap sanoo. Ilmastonmuutos erotetaan yhteiskunnallisesta kontekstista ja typistetään numeroiksi aivan kuin se olisi luonnontieteellinen ja tekninen ongelma. ”Se kuvataan maskuliinisen vakavana ilmiönä, johon vain korporaatiot ja hallitukset voivat vaikuttaa, eivät tavalliset ihmiset.”
CO2-mittarin tuijottaminen on virhe. ”Ilmastokriisi on monimutkainen ilmiö, joka on keskustelussa typistetty yhteen, yksinkertaistettuun lukuun eli CO2-päästöihin, vaikka ympäristökriisi on paljon tätä vakavampi ongelma.” Sitä paitsi numerot ovat epätarkkoja, Dunlap sanoo ja listaa lisää datan mittaamisen ongelmia. Alun perin yksityiset ajatushautomot ovat laatineet hiilidioksidipäästöjä mittaavan ”CO2-mittarin”. Yksityinen sektori asettaa standardit, joilla hiilijalanjälkeä mitataan. Osittain hiilidataa kerätään sitä päästäviltä yrityksiltä itseltään. Suurelta osin raportointi on vapaaehtoista ja yritykset salaavat näitä tietoja. Data ei ota huomioon myöskään muita teollisuuden saasteita. Tämä hankaloittaa akateemista tutkimusta.
Maiden ja vesistöjen pilaantuminen on unohtunut, muut kasvihuonekaasut ovat unohtuneet, ihmisten hätä on unohtunut.
Muutkin mittarit ovat rikki. Raportti sanoo, että kestävän kehityksen laskennassa kansainvälisten järjestöjen mittareina ovat muun muassa ”hyvä hallinto” ja ”sosiaaliset riskit”. Näitä mitatessaan ne ovat pikemminkin huolissaan kaivosyritysten investointiriskeistä, eivät ympäristön elinkelpoisuudesta. Taustaoletus on ideologinen, ympäristöjärjestöt väittävät, sillä mittarit palvelevat liike-elämän tavoitteita eivätkä ympäristöhätätilan ratkaisemista. Maiden ja vesistöjen pilaantuminen on unohtunut, muut kasvihuonekaasut ovat unohtuneet, ihmisten hätä on unohtunut.
Dunlapin mukaan ei ole järkevää, että Eurooppa tavoittelee ”vihreää siirtymää” mutta ei vähennä energiankulutustaan. Nykyinen politiikka, jossa EU-maiden tavoitteena on tehostaa resurssien käyttöä, johtaa energiankulutuksen lisääntymiseen ja sähköverkon laajentamiseen. Taloustieteessä ilmiötä kutsutaan nimellä Jevonsin paradoksi.
Dunlap ei usko myöskään irtikytkentään, joka on EU:n virallisesti ajama tavoite. Sen mukaan talouskasvu ja luonnonvarojen ylikäyttö pitää kytkeä irti toisistaan.
”Se on myytti. Taloustieteilijät ovat keksineet tämänkin mekanismin, eikä se toimi.”
Mielenosoittamisen rankaisu lopetettava
Kohti resurssidemokratiaa, EEB ja Euroopan Maan Ystävät kehottavat. Yhteisöjen, joiden mailla malmiesiintymät sijaitsevat, pitäisi saada päättää niiden käytöstä. Luonnonvarat ovat yhteisiä julkishyödykkeitä, joita mikään yksittäinen taho ei omista. Talouskasvua pitää rajoittaa ja kiertotaloutta tukea. Haitallisia teollisuudenaloja pitäisi rajoittaa – muun muassa sotateollisuus, ilmailu, pikamuoti ja autoteollisuus ovat haitallisia ihmisyhteisöille. Sen sijaan ihmisten hyvinvointia parantaviin talouden osa-alueisiin kannattaa panostaa: rakennusten uudistamiseen, ekologisiin pakkauksiin ja sellaisiin vapaa-ajan harrastuksiin, jotka eivät kuluta luonnonvaroja.
Alexander Dunlap sanoo, että globaalissa pohjoisessa tarvitaan koulutuksellista muutosta ja asennemuutosta. Hänen mukaansa Yhdysvalloissa muutoksen este on ideologinen: talouskasvusta ei voi luopua.
”Skandinaviassa ongelma on byrokratia ja laimea kiinnostus. Byrokratian tarkoituksena on valmistaa, että muutoksia ei lopulta panna toimeen.” Entisenlainen mukava elämä voi jatkua entiseen tapaan.
Dunlap ehdottaa yllättävää ratkaisua.
”Aivan ensimmäiseksi valtioiden täytyy dekriminalisoida mielenosoittaminen.”
Miten niin? Demokraattisten valtioiden perustuslait takaavat mielipiteenvapauden.
Käytännössä protesti on laitonta, hän sanoo. Ihmistieteissä kansalaisaktivismia on tutkittu paljon. Hän mainitsee esimerkkejä Ranskasta, Meksikosta ja Perusta, joissa hän on tutkinut kaivosteollisuutta. Tutkimuksessa on käynyt ilmi, että valtiot rankaisevat maaoikeuksien puolustajia systemaattisesti. Ympäristökonfliktit toistuvat kaikkialla samankaltaisena: Kaivosyhtiö tulee asuinalueelle, jolloin sen asukkaat protestoivat ja puolustavat omia maitaan. Valtio tukahduttaa vastarinnan. Ympäristönsuojelijoita laitetaan putkaan. Heitä sakotetaan. Heitä uhataan raiskaamisella. Heitä hakataan. Eläintilojen salakuvaajia tuomitaan terrorismista. Länsimaissa.
Vähemmän demokraattisissa maissa heidät murhataan. Global Witness -ihmisoikeusjärjestön mukaan vuosi 2019 oli ”ennätysvuosi”, jolloin 212 ympäristöaktivistia murhattiin – keskimäärin neljä ihmistä viikossa.
”Työssäni Latinalaisessa Amerikassa ja Euroopassa olen nähnyt poliisin ja armeijan käyttävän täsmälleen samanlaisia tekniikoita mielenosoittajien häiritsemiseen. Latinalaisessa Amerikassa väkivalta on toki raaempaa.”
Vaino on systemaattista.
”Tälläkin hetkellä EU:n ja Interpolin asiakirjoissa sanotaan enemmän tai vähemmän, että kansalaistottelemattomuus ja väkivallaton suora toiminta tulkitaan ääriajatteluksi, joka pitää kitkeä.”
Dunlapin mukaan tarvitaan radikaali muutos. Vihreä siirtymä on harhaa, jos elämäntapa ei muutu ja kulutus jatkuu ennallaan.
”Älä osta sähköpyörää, aja polkupyörällä. Älä pakene todellisuutta digilaitteisiin. Mene ja ystävysty asuinalueesi ekosysteemin kanssa. Sinun elämäsi riippuu siitä.”
Artikkeli on kahdestoista osa sarjaa, joka käsittelee 17 kestävän kehityksen tavoitetta, jotka on hyväksytty YK:n Agenda 2030:ssa.
Lähteet
Euroopan Maan Ystävien ja Euroopan ympäristötoimisto EEB:n Green Mining is a Myth -raportti
Metodiongelmat: Friends of the Earth Europe / Maailman kuvalehti
Tilastokeskus: CO2-päästöjen laskenta
Ihmisoikeusjärjestön raportti: kuinka monia murhattu
