Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
1980-luku, C-kasetit ja Tapani Ripatin radio-ohjelmat. Kotibileet, keskikalja ja underground-ravet. Katajanokan Oranssi, Lepakko, Sörkan siilot, Kaapelitehdas, Tavastia ja Botta. Vinyylit, Amiga ja Protracker, nuorisotalokeikat. Tuhansia tunteja treeniä erilaisilla miksereillä ja soittimilla. Äänimaailma synkentyy. 1997 ja Proteus. Underground-bileistä klubeille. Viinaa, ei unta. Oksentamista. Säde-tapahtumat ja Hard NRG. Hotellissa riehumista. Best Hard Dance DJ -palkinto. Itsensä vahingoittamista. Lontoo. Hollanti. Gin toniceja. Australia. Viinipulloja. Japani. Palkintoja ja tunnustusta. Lisää ryyppäystä. Murtuneita luita. Stressiä. Clublife Finland. Uupumusta. Kosmos Festival…
Kunnes on pakko lopettaa.
”Mä oon ajanut Proteuksen kuolemaan myrkyttämällä mun kehoni alkoholilla liian pitkälle. Mulla on sellainen terveydentila, etten voi enää jatkaa keikkailua”, Harri Andersson kertoo.
Andersson on urallaan vetänyt arviolta 6000 keikkaa. Tarkkaa lukua on mahdoton sanoa. Alkoholia kului paljon keikkailun yhteydessä. Enää terveys ei kestä. Monien loppuunpalamisten ja jatkuvan uupumuksen lisäksi Anderssonin vasemmassa sydänkammiossa on laajentuma, jota ei voida pysäyttää.
”Se on vakava asia. Eniten harmittaa, etten herännyt siihen silloin, kun olisin vielä voinut vaikuttaa terveyteeni. Nyt siihen voi vaikuttaa ainoastaan laastareilla, kuten ruokavalion muutoksilla ja pitämällä huolta, että saa tarpeeksi lepoa.”
Monimutkainen suhde alkoholiin
”Kyllä siinä addiktiosta oli kyse. Yhteen aikaan koin itseni tosi epävarmaksi ja pelokkaaksi, jos en pystynyt ottamaan muutamaa annosta alkoholia ennen keikkaa, ja sitten juominen jatkui keikan jälkeen. Siitä tuli semmoinen kierre”, Andersson kertoo.
Humalasta huolimatta Anderssonin keikat sujuivat muutamaa hutia lukuun ottamatta hyvin. Nuoruudessa kertynyt äänitekninen osaaminen helpotti soittamista.
Keikkaputket olivat myös ryyppyputkia. Andersson kertoo anekdootin eräältä Kuopion minikiertueelta, jota ei kehdannut laittaa vuonna 2021 julkaistuun muistelmakirjaansa Proteus – 26 years of Techno Riot.
”Kolmantena päivänä menin käymään suihkussa hotellissa ja ihmettelin, että mulla oli jotain lämmintä pohkeessa. Katsoin, niin mulla valui paskat pitkin jalkaa. Kyllä mä siinä vaiheessa mietin, että ’hei nyt, Andersson, kyllä varmaan asiat elämässä voisi olla eri tavalla’.”
Anderssonin suhde päihteisiin on avoin, kuten oli hänen vanhempiensakin.
”Olen ollut tosi avarakatseinen. Haluan kiittää vanhempiani siitä, että eivät missään vaiheessa tuominneet mistään, kun me olimme broidin kanssa tosi nuoria. Mun mielestä semmoinen tuomitsemattomuus on kaikista tärkeintä”, Andersson toteaa.
Lapsuus oli onnellinen isän alkoholismista huolimatta.
”Faijan alkoholismi paheni loppua kohden. Ei puhuttu päivittäisestä juomisesta silloin, kun olimme lapsia, mutta se oli läsnä. Silloin, kun viinapiru sai vallan, niin se sitten vei.”
Andersson oppi jo lapsena kammoamaan kaljakassien kilinää. Hän kammoaa sitä vieläkin. Siksi hän itsekin kummastelee omaa alkoholismiaan.
”Mielenkiintoista, että miten siihen ajautuu. Ehkä se on opittua. Meillä on traumamme, jonka ansiosta käyttäydymme samalla tavalla kuin vanhempamme, omalla kohdallani kuin isäni.”
”Mietin niitä aikoja, kun kävin Lahdessa keikoilla. Isä asui siellä ja halusi tulla mukaan. Hän tunsi kaveriporukkani ja kaikki konemusiikkipiireissä tunsivat hänet. Jälkeenpäin ajattelen, että pitikö mun olla niin saakelin kännissä faijan kanssa! Olin samaan aikaan huolissani siitä, että faijalla on selkeä alkoholismi, mutta miksi itse ruokin sitä?”
Useimmiten Andersson ryyppäsi isänsä kanssa pari päivää. Hän pohtii, olisiko voinut toimia toisin. Todennäköisesti syy isän kanssa ryyppäämiselle oli yhteyden etsiminen.
”Hänen kanssaan se oli vaan se ajanviettotapa. Siitä voin nostaa hattua itselleni, että en juonut kotona, vain keikkojen jälkeen.”
Siihen aikaan Anderssonin alkoholin käyttö oli holtitonta. Vaikka se painottui keikkoihin, saivat parisuhteetkin kärsiä.
”Välillä se jatkoilu ei vaan loppunut. Jos viikolla piti tehdä jotain duunijuttuja, tein kuitenkin ne. Se oli semmoista loppuunpalamista, jossa ei ollut mahdollisuuksia minkään näköiseen armoon.”
Vuonna 2008 Andersson oli ahdistuneessa ja huonossa kunnossa. Vuosien aikana syntynyt henkinen väsymystila ja raskas parisuhde ajoivat hänet yrittämään itsemurhaa. Alkoholikin oli isossa roolissa.
”Oli hirveän paljon kaikennäköistä patoutumaa ja ahdistusta, jota sitten sillä alkoholismilla ruokin lisää. Alkoholismi väsyttää ja vaikuttaa psyykeen. Oon lähtemättömästi itseni tuhonnut sillä. Se on fakta.”
Esikoisen syntymä vuonna 2016 sai Anderssonin hillitsemään tahtia paljon. Viimeistään isän kuolema vuonna 2018 herätti miettimään asioita.
Esikoisen syntymä vuonna 2016 sai Anderssonin hillitsemään tahtia paljon. Viimeistään isän kuolema vuonna 2018 herätti miettimään asioita.
“Päätin, että nyt mun pitää elää niin kuin jokainen päivä olisi oikeasti maailman paras päivä. Ei niin, että juhlisin, vaan haluan elää niin, että voin olla onnellinen.”
Ylilyöntejä on ollut sen jälkeenkin.
“Meillä on varmaan monilla ihmisillä alkoholin tai muiden päihteiden kanssa tämmöisiä vastaavia tilanteita. Mitä olen ymmärtänyt, niin se on ikävä kyllä aika monella yleistä musiikkipuolella.”
”En olisi samanlainen ilman Ministryä”
Vanhempien muutettua Juupajoelle 17-vuotias Andersson jäi 18-vuotiaan veljensä kanssa kahdestaan asumaan Helsingin Käpylään.
Musiikki oli tärkeää. Ennen konemusiikin tuloa Andersson fanitti industrial metallia ja EBM:ää.
Kaikista tärkein yhtye oli Ministry. Andersson rakastui Al Jourgensenin ja Paul Barkerin luomiin hypnoottisiin looppeihin, jotka olivat kuin metalli- ja konemusiikin fuusiota.
”Mä en usko, että olisin samanlainen kuin nyt, ilman Ministryn musiikkia. Siinä oli se anarkistisuus ja se oli yksi tärkeimmistä bändeistä, joka 1980-luvun lopulla yhdisti luuppeja metalliin. Juuri semmoiseen anarkistisempaan ja punkhenkisempään metalliin.”
Andersson ei osaa sanoa, olisiko tykännyt Detroit techno -artistien, kuten Jeff Millsin ja Underground Resistancen kolkoista kompeista, ellei olisi kuunnellut Ministryä.
”Elektronisen musiikin yhdet tärkeimmistä elementeistä ovat mulle olleet toisto ja hypnoottisuus.”
Tekno saapui Suomeen 1980-luvun lopussa. Andersson sai musiikin DJ Joken Streetbeat-levykaupasta, Spinefarm Recordsilta tai kappaleet nauhoitettiin C-kasetille Tapani Ripatin Ocsid-radio-ohjelmasta.
Pian myös maanalaisia rave-juhlia putkahteli Helsingin yöelämään. Veljekset kavereineen kävivät bileissä joka viikonloppu. Alkoholinkäyttö tuohon aikaan oli normaalia nuorten aikuisten viihdekäyttöä.
Andersson käyttää noista ajoista termiä ”teknoromantiikka”.
Teknoromantiikan aikakausi
Vallattuja taloja, jotka tulvivat savukoneiden höyryä. Bileitä, joissa ei näe kättään pidemmälle ilman strobovalon loistetta. Vapaus soittaa vanhaa ja uutta musiikkia. Jotain jännää, romanttista, rakastavaa, uutta, mystistä ja kiehtovaa, joka vie koko elämän mennessään. Hurmosta.
”Sehän on ollut mun suurin addiktio. Way beyond everything. Suurin asia, joka on elämässäni mua vienyt. En tajua miten tälleen voi käydä, että olenko päästäni vialla? Ehkä sitä vaan joskus löytää jonkun asian, jonka kokee niin omakseen. Tää on se mun juttu.”
Jotain jännää, romanttista, rakastavaa, uutta, mystistä ja kiehtovaa, joka vie koko elämän mennessään. Hurmosta.
Rave-kulttuurin aatteet ovat Anderssonille pyhiä. Niiden omaksumiseen vaikuttivat isobritannialaiset underground-kulttuurin lipunkantajat, kuten Spiral Tribe, jonka jäsenet politisoivat raveja valtaamalla taloja, katuja ja jopa moottoriteitä rave-juhlien käyttöön uhmaten Margaret Thatcherin hallituksen rave-vastaisia lakeja. Proteuskin nähtiin soittamassa vuosituhannen alun kadunvaltauksissa.
”Rave-sanakin on mulle todella pyhä, eikä mun mielestä sitä saa käyttää jostain perinteisestä klubitapahtumasta, mutta ei myöskään sellaisesta underground-tapahtumasta, joka ei kunnioita rave-kulttuurin ydintä”, Andersson toteaa.
Turvallisen tilan säännöt ovat olleet käytössä Anderssonin järjestämissä rave-juhlissa jo 1990-luvulta.
”Turvallinen tila sallii sen, että voi olla oma itsensä.”
Konemusiikin kaupallistumisen vaiheesta 2000- ja 2010-luvuilla ollaan Anderssonin mielestä palaamassa 1990-luvun rave-henkeen. Koronapandemia nostatti uuden underground- ja open air -kulttuurin aallon, joka on uskollinen alkuperäiselle, ”teknoromanttiselle” aatteelle.
”Konemusiikissa kuulutaan yhteen heimoon. Kaikki ovat tervetulleita. Vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo ovat siellä”, Andersson summaa.
Jääräpäinen oman tiensä kulkija
Andersson on aina uskonut vakaasti yksilönvapauteen. Hän on kuitenkin pyrkinyt pitämään politiikan poissa elämästään.
”Kaikki saavat kannattaa omia poliittisia puolueitaan ja uskontoja, kunhan eivät tee niillä mitään pahaa toisille ihmisille. Tarkoitan tällä, että tuntuu siltä, että usein poliittiset liikkeet tai uskonnot kääntyvät siihen, että joku tai jotkut ajavat omaa agendaansa.”
Hänen kehoonsa on tatuoitu 13 pentagrammia. Ei satanismin tai saatananpalvonnan vuoksi, vaan ”siksi että uskontoja on käytetty vallan kappaleena ja pahan teon välineenä”.
”Nuorena olin duunissa eräässä matkatoimistossa ja vaihdoin hiusteni väriä tiuhaan. Välillä oli oranssia, punaista, keltaista tukkaa. Silloin sain kuulla työpaikalta kommentin, että luotettavan miehen hiusväri on musta tai tumma. Seuraavana päivänä tukkani taisi olla vihreä”, hän muistelee.
Suvereniteetti paistaa myös musiikissa. Proteuksen tyyliä on ollut vaikea sulloa tiettyyn lajityyppiin. Etenkin ulkomailla asia on muodostunut ongelmaksi. Promoottorit, agentit ja levy-yhtiöiden edustajat ovat olleet hämillään lajityyppejä yhdistelevästä musiikista.
Kerran Andersson ja tuottaja Atte Blom istuivat erään ison jakelijan toimistossa Lontoossa.
”’I don’t know where to put this album. Is it electronic or metal?’ jakelija ihmetteli. Mietin, että tämä on väärä paikka. En halua olla tässä, jos pitää tehdä jotain genrellisesti supistettua. Tosi kiusallista. En mä suostu siihen.”
Proteuksen jääräpäinen tyylilaji, jota hän kuvailee ”anarkistiseksi elektroniseksi tanssimusiikiksi” ei ole aina miellyttänyt yleisöäkään.
Proteuksen jääräpäinen tyylilaji, jota hän kuvailee ”anarkistiseksi elektroniseksi tanssimusiikiksi” ei ole aina miellyttänyt yleisöäkään.
Hollantilaisella Matrix-megaklubilla monituhatpäinen yleisö heitteli Anderssonia laseilla ja pulloilla, kun artistin levyvalinnat eivät miellyttäneet.
”Ne muut DJ:t alko, et ’Harry, here’s some records for you to play’. Mutta mä nyt voi alkaa muiden vinyyleitä soittaa keikalla. Vetäkää vaikka pataan, saakeli. Mä vedän tän nyt loppuun asti.”
Epävarmuus lavashown takana
Anderssonin herkkyys on vaikuttanut alkoholinkäyttöön. Jollain pitää turruttaa. Herkkyys ja epävarmuus ovat todennäköisesti vaikuttaneet myös siihen, mitä lavalla on tapahtunut.
”Minkä takia Proteus on ollut Proteus? Miksi sen esiintyminen on ollut niin aggressiivista? Miksi olen murtanut luitani yli kymmenen kertaa keikalla? Miksi se on tilanteena mennyt niin äärimmäisyyksiin, että mun on pitänyt repiä itseni riekaleiksi?”, Andersson pohtii.
”Missään nimessä se ei ole itsevarmuutta, vaan räjähtävää epävarmuutta lavalla.”
Andersson kokee kuitenkin, ettei ole todistellut mitään yleisölle, vaan itselleen.
”Olen ollut tosi anteeksiantamaton itselleni. Siitä syntyi aika raskas soppa.”
Ulkomailla ihmisten odotukset lavashow’sta olivat korkealla. Syntyi kierre, jossa piti koko ajan olla enemmän. Repiä ja riehua enemmän. Hyppiä korkeammalle.
”Addiktiohan sekin.”
Proteuksessa vallinnut kaaos ei kuitenkaan valunut muuhun elämään. Andersson ei juonut kotona, teki työnsä ja vaali ihmissuhteitaan.
”Enemminkin se tuho on ollut siellä omassa itsessä.”
Lopettamisen haikeus ja vaikeus
Proteus soittaa viimeisen keikkansa Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa 17.12.2022. Lopetuspäätöksen Andersson teki jo vuonna 2019. Viimeisen keikan piti olla vuonna 2020, mutta koronapandemia viivästytti lopettamista.
Kuluvana vuonna Andersson on keikkaillut kiivaaseen tahtiin ja monenlaisissa eri paikoissa ja tyyleillä. Keikkoja on ollut klubeilla, underground-bileissä, festivaaleilla ja monissa maissa. Lähes jokainen Proteuksen soittama genre on saanut oman lopetuskeikkansa.
”On ollut tosi nastoja juttuja. Esimerkiksi Tampereen Kovaytimen underground-speedcore -bileet ja Weekend-festivaalit olivat samana viikonloppuna peräkkäisinä päivinä. Suomalaisista elektronisen musiikin tapahtumista ne ovat aika ääripäitä, kun puhutaan että 200-1000-tempon musiikin puhtaasta underground-tapahtumasta mennään suomen suurimpaan, jollain tavalla tanssimusiikkia toistavaan festariin”, Andersson naureskelee.
Alkoholinkäyttö on nykyään minimissä. Raivoraittiiksi Andersson ei aio alkaa, vaan hän pidättää itsellään luvan ”repäistä” halutessaan. Kantaen tietenkin vastuun siitä.
Kaapelitehtaan keikkaa hän odottaa kauhunsekaisin tuntein.
”Lopettaminen on yksi suurimmista peloistani. Se voi iskeä aika lujaakin. Toki se voi olla myös helpotus. Ollaan kuilun edessä. Nyt mun maailma muuttuu. Siinä on paljon pureskeltavaa.”
Proteuksen kuolema pelottaa.
”Kun keikkaileva Proteus kuolee, sitä ei enää ole. Se on vain muistoja. Kyllä mä musiikkia tulen tekemään ja järjestämään tapahtumia. En katoa siitä kulttuurista.”
Välillä Andersson herää öisin tuskanhiessä miettimään Proteuksen viimeistä hetkeä Kaapelin lavalla.
”Mut täytyy varmaan kantaa sinne lavalle, kun jännittää niin kauheasti.”
Andersson on neljäkymmentäviisivuotias. Kaksikymmentäseitsemän vuotta siitä on paljon.
Elämäntyön mittainen.
