Lukuaika: 2 minuuttia

Kolumni | Kärsimyskuvasto vetoaa auttamishaluun, mutta herättää eettisiä kysymyksiä

Kodeistaan pakenevat lapsiperheet täyteen tungetuilla juna-asemilla, romahtaneet kerrostalot ja sillan alle piiloutuneet ihmisjoukot. Sotakuvasto herättää tunteen turvattomuudesta. Moni voi kuvitella pelon kodin menettämisestä ja perheen hajoamisesta.

Pahimpia ovat kuvat haavoittuneista ja ruumiista. Empatia herää usein kehollisuuden kautta. Näkyvä kipu aikaansaa tunteen haavoittuvuudesta ja elämän hauraudesta. Entä, jos minulle tai läheiselleni kävisi noin? Mikä minua suojelee?

Sodasta on tärkeä tiedottaa, mutta sodan kuvaamiseen liittyy eettisiä ongelmia. Kärsivän ihmisen tunnistettava kuvaaminen on kyseenalaista. Voiko ulkopuolinen ihminen valokuvata haavoittuneita ja kuolleita ilman, että kuvattavan ihmisarvo vaarantuu? Kuinka representoida eli esittää toista? 

Jyrkimmän kritiikin mukaan kuvauskohteen kuvattavaksi suostuminen jo rikkoo totuudellisen esittämisen. Ja vaikka kuvauskohde suostuisi kuvattavaksi, voivat konteksti ja merkitys muuttua. Journalisti ei voi ennakoida kuvasta heräävää keskustelua ja hallita sen leviämistä. Kuva voi vahvistaa yhden poliittista vihamielisyyttä ja herättää toisen auttamishalun.

Humanitarismilla viitataan ideologiaan, jonka keskiössä ovat länsimaalaiset ihmisoikeudet, auttaminen ja hyveellisyys. Humanitaarinen apu on suuri osa humanitarismia ja suuntautuu usein lännestä kehittyviin maihin. Humanitarismi kietoutuu myös osaksi länsimaista interventiopolitiikkaa. Humanitaarisen avun antamista ja sotilaallista interventiota oikeutetaan usein kärsimyskuvastolla. Humanitarismissa taloudellinen ja poliittinen vallankäyttö piiloutuvat hyveellisyyteen. 

mainos

Representaatiokeskustelu on keskeistä humanitarismissa. Se alkoi maailmalla jo 1980-luvulla, mutta siirtyy vasta pikku hiljaa journalistisiin käytäntöihin. Esille nousee kysymys kuvaajan ja kuvattavan sekä laajemmin valtioiden ja kulttuurien välisistä valta-asetelmista ja siitä, kenen katse sotakuvastossa näkyy. 

Myytti länsimaisesta sankarikuvaajasta, valkoisesta pelastajasta, joka kuvaa entisten siirtomaavaltojen edustajia usein tuntematta kieltä tai kulttuuria kummemmin, elää edelleen vahvasti. Julkkishumanitarismissa kuvaajan ura etenee, mutta kuvattavan elämä jatkuu todennäköisesti entisenään. 

Pahimmillaan kärsimyskuvasto objektivoi ja toiseuttaa kohteen ja toistaa stereotypioita kuvauskohteen maan kulttuurista. Toisaalta tällainen kuvasto vetoaa enemmän tunteisiin ja tuottaa enemmän lahjoituksia. 

Kärsimyskuvasto vaatii läpivalaisua, mutta viekö valtaprosessin tarkastelu huomion pois inhimillisestä kärsimyksestä? Olennaista on kuvajournalistin ydintehtävän tarkastelu. Onko se kertomista ja havainnointia vai hyväntekeväisyyttä ja politiikkaa? Voiko näitä edes erottaa toisistaan?

LUE MYÖS: Kuva ei koskaan ole ”vain kuva” – kulttuurinen ja poliittinen ympäristö luovat myös dokumentaariselle sotakuvalle kontekstin (Silja Seppälä 3/2022)

Kommentoi Facebookissa