Maja lapsuuden reunalla -elokuvan tarina on lyhyt ja simppeli: Kahdeksanvuotiaan tytön isoäiti on kuollut, ja tyttö saapuu vanhempiensa kanssa pakkaamaan tämän tavaroita äitinsä lapsuudenkotiin. Vaeltaessaan lähimetsässä hän törmää toiseen tyttöön, samanikäiseen ja samannäköiseen. Se on hänen äitinsä lapsena.
Koko perheen elokuvalla on mittaa alle puolitoista tuntia, ja vaikka tarinan taustalla väijyy menetys ja vanhempien erkaantuminen toisistaan, kokonaisuus ei ole kasvavien jännitteiden tai rönsyilevän dialogin täyttämää. Elokuvassa ei myöskään ole aikakonetta tai erikoistehostekohtauksia.
”En edes tajunnut tekeväni aikamatkustusleffaa, kun aloin työskennellä käsikirjoituksen kanssa. Sitten jossain vaiheessa ajattelin, että ’voi paska, tämähän on aikamatkustuselokuva, nyt minun pitää käsitellä aikamatkaamisen sääntöjä’”, käsikirjoittaja-ohjaaja Céline Sciamma kertoo videoyhteyden välityksellä.
”Päätin kuitenkin keskittyä siihen, että saan tämän hyvin yksinkertaisen tarinan toimimaan hyvin yksinkertaisin keinoin. Vaikka se tarkoittaisi, että joudun asettumaan odotuksia vastaan.”
Valta-asetelmien kyseenalaistaja
Ranskalainen Sciamma ei ole elokuvantekijänä muutenkaan noudattanut odotuksia. Hänen teostensa keskiössä ovat aina tytöt, naiset ja transsukupuoliset, usein lapset tai teini-ikäiset. Tämä pätee niin esikoiselokuvaan Water Lilies (2007) kuin sitä seuranneisiin Tomboyhin (2011) ja Girlhoodiin (2014). Vasta hänen viimeisin elokuvansa, Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta käsikirjoituksesta palkittu epookkidraama Nuoren naisen muotokuva (2019), käsitteli aikuisia.
Sciamman elokuvissa valta-asetelmia kyseenalaistetaan ahkerasti muutenkin kuin roolittamisen kautta. Samaa hän tekee joskus myös siviilissä. Kun alaikäisen raiskauksesta syytetty Roman Polanski vuonna 2020 palkittiin parhaan ohjaajan Césarilla eli ”Ranskan Oscarilla”, Sciamma ja hänen silloinen kumppaninsa näyttelijä Adèle Haenel kävelivät ulos gaalasta.
Maja lapsuuden reunalla -draaman kyseenalaistaminen on kuitenkin hiljaisempaa sorttia. Se esittelee idean koko perheen elokuvasta, joka ei rakennu konflikteille eikä vauhdille.
Miyazakin ja Spielbergin jäljillä
Sciamman mukaan yhtenä inspiraationa toimivat japanilaisohjaaja Hayao Miyazakin animaatioteokset. Se näkyy elokuvan väreissä ja lempeässä maailmankuvassa. Lapset rakentavat yhteistä majaa metsään. He ottavat ajassa liikkumisen ja toisensa vastaan mutkattomasti, ikään kuin ihanana lahjana.
”Kaksi hahmoamme uskovat toisiaan. Ajattelin, että voimme vuonna 2021 kirjoittaa niin ilman, että kaikki ajattelevat, ettei se voisi toimia fiktion, yllätyksellisyyden tai tunteiden kannalta”, Sciamma sanoo.
Itse ohjaaja kertoo kasvaneensa “Amblin Enterntainmentin aikakaudella” viitaten Steven Spielbergin perustamaan tuotantoyhtiöön, jonka teoksiin kuuluvat niin E.T. (1982), Gremlins (1984) kuin Paluu tulevaisuuteen -trilogia (1985–90).
”Olen sen jälkeläinen. Vaikka ne tarinat olivat tavallaan kapitalistisia – se oli kuitenkin 1980-lukua – saimme mahdollisuuden nähdä itsemme valkokankaalla. Vähän kuin silloin kun katsoimme Yksin kotona -leffaa ja Macaulay Culkinia: hän oli lapsi, joka joutui selviämään tilanteista. Niin mekin.”
Yleisimmät kysymykset, joita Sciammalta on elokuvan yhteydessä kysytty, liittyvät lasten ohjaamiseen ja roolittamiseen. Vanhan hokeman mukaan ohjaajan tulisi välttää lasten ja eläinten kanssa työskentelemistä. Toinen klisee on, että lapsinäyttelijöiden löytäminen on hankalaa.
Sciamman mielestä ”jokainen lapsi osaa näytellä”. Hän haluaa tietoisesti purkaa mystiikkaa roolittamisen ympäriltä.
”Kyse ei ole löytämisestä. Kyse on siitä, milloin sanot kyllä.”
Päärooleja esittävät kaksoset, Joséphine ja Sabine Gantz, olivat ensimmäisiä näyttelijöitä, joita Sciamma kohtasi elokuvan päärooleja varten.
”En edes puhunut heille. He kävelivät sisään ja ajattelin, että ’no niin’”, Sciamma sanoo.
Pitkän surun pehmeät jäähyväiset
Idea elokuvasta eli Sciamman mielessä vuosia, jo hänen kirjoittaessaan Nuoren naisen muotokuvaa. Sciamma piti ideaa ajattomana – tämän elokuvan hän voisi toteuttaa milloin vain – kunnes pandemia toi siihen kiireellisyyden.
”Etenkin, kun lapset ja vanhukset joutuivat eroon toisistaan ja kun koimme kaikki kollektiivisia menetyksen tunteita. Ja samalla jäähyväisten poissaoloa. Elokuvassa kaikki käsittelee juuri niitä asioita, joita nyt käsittelemme”, Sciamma sanoo.
Maja lapsuuden reunalla tarjoaa lohtua. Lapsen suru ja hyvästit saavat pehmeän reunan ja lapsi itse mahdollisuuden kohdata menettämänsä henkilöt uudelleen.
”Elokuva on suunniteltu aikamatkustuselokuvaksi ilman aikakonetta. Elokuva itse on se aikakone”, Sciamma sanoo.
Maja lapsuuden reunalla elokuvateattereissa 25.3.
