Äärikonservatiivinen Taliban-liike kukisti länsimaiden tukeman Afganistanin hallituksen elokuussa 2021 nopeammin kuin monikaan oli odottanut. Kabulin valtaamisen jälkeen ulkovallat joutuivat evakuoimaan maasta omia kansalaisiaan ja paikallisia työntekijöitään. Länsimaiden kanssa yhteistyötä tehneet afgaanit olivat vaarassa joutua Talibanin kostotoimien kohteiksi.
Suomi lähetti Kabulin kentälle tiimin ulkoministeriön virkamiehiä sekä sotilasosaston evakuoimaan Suomen kansalaisia ja suurlähetystölle töitä tehneitä afgaaneja. Ministeriön päätös jättää evakuointilistan ulkopuolelle afgaanityöntekijät, jotka olivat toimineet lähetystön vartijoina ja muissa tukitehtävissä, kohtasi voimakasta kritiikkiä. Päätöstä perusteltiin sillä, etteivät nämä henkilöt olleet lähetystön palkkaamia vaan työskentelivät turvallisuuspalvelut tuottaneelle alihankkijalle.
Hallitus päätti lopulta evakuoida maasta myös 83 alihankkijayrityksen työntekijää perheineen. Evakuoidut olivat toimineet näkyvästi suomalaisten kanssa lähisuojaryhmissä, jotka vastaavat pitkälti henkivartijoita. Vähemmän näkyvissä rooleissa alihankkijan kautta lähetystölle työskennelleitä afgaaneja ei evakuoitu.
Suurlähetystön suojelu
Suomen Kabulin edustusto sijaitsi kaupungin sisällä niin sanotulla vihreällä vyöhykkeellä, joka oli suojattu muurein ja tiesuluin. Sinne olivat keskittyneet ulkomaiset suurlähetystöt, kansainvälisten järjestöjen päämajat ja iso osa kansalaisjärjestöjen toimipisteistä.
Kun Suomi avasi Kabulin edustuston vuonna 2005, vyöhykkeen yleiset turvallisuusjärjestelyt olivat riittävä suoja. Lupaavan alun jälkeen Afganistanin turvallisuustilanne heikentyi kuitenkin nopeasti.
Lähetystön turvallisuuden parantamiseksi Suomen valtio kääntyi kaupallisen turvallisuusyrityksen puoleen. Järjestelyyn päädyttiin luultavasti käytännön syistä. Ulkoministeriöllä, puolustusvoimilla tai poliisilla ei ole yksikköä, joka sopisi tämänkaltaiseen tehtävään.
Suomalaisen suojaosaston kuljettaminen, aseistaminen ja työskentely Kabulissa olisi ollut myös juridisesti äärimmäisen vaikeaa. Tehtävään valittu ulkomainen yritys sen sijaan pystyi hankkimaan toimi- ja aseluvat Afganistanin viranomaisilta tavallisen lupamenettelyn kautta.
Lähetystön uudeksi turvallisuuspalveluiden tuottajaksi vaihtui 2015 suomalainen alan yritys. Se puolestaan osti alihankintana palveluita edelleen Afganistaniin rekisteröidyltä, mutta myös suomalaisomisteiselta yritykseltä – mahdollisesti koska sen kautta paikallisten työntekijöiden palkkaaminen ja viranomaisten kanssa toimiminen oli suoraviivaisempaa. Afgaanit, joiden evakuointi nousi julkiseen keskusteluun, työskentelivät tälle alihankkijalle.
Suomalaisen suojaosaston kuljettaminen, aseistaminen ja työskentely Kabulissa olisi ollut myös juridisesti äärimmäisen vaikeaa.
Näin Suomi ulkoistaa
Kriisialueilla sijaitsevien lähetystöjen suojelu ei ole ainoa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvä tehtävä, jonka valtio on ulkoistanut. Turvallisuusyrityksiä käytetään kouluttamaan ulkoministeriön henkilökuntaa ja Puolustusvoimat on ulkoistanut maavoimien huollon suurelta osin Millog Oy:lle.
Afganistanissa Millogin työntekijät vierailivat tarpeen mukaan huoltamassa suomalaisten rauhanturvaajien kalustoa. Libanonissa suomalaisten UNIFIL-rauhanturvaajien leirissä on pysyvä korjaamo, jonka henkilökunta on Millogin palkkalistoilla olevia siviileitä.
Millog on yksi Puolustusvoimien strategisista kumppaneista, kuten myös esimerkiksi panssariajoneuvoista tunnettu Patria sekä viestintä- ja tietoteknologiaa tuottava Insta Group. Asejärjestelmien päivittäminen ja viestilaitteiden huolto vaativat erikoistunutta tietotaitoa, jonka ylläpitäminen Puolustusvoimissa olisi kallista.
Tämän vuoksi strategisilta kumppaneilta ostetaan koneiden ja laitteiden lisäksi myös niiden ylläpitoon ja kehittämiseen tarvittavat palvelut. Lisäksi yritykset voivat myös kouluttaa julkisen sektorin henkilökunnan niiden käyttöön.
Suomalaiset törmäävät kaupallisiin palveluntuottajiin myös monikansallisissa kriisinhallintaoperaatioissa. Osallistujavaltiot lähettävät tämänkaltaisiin operaatioihin yleensä vain sotilasosaston. Tukipalveluista ja huollosta vastaa operaation johtovaltio, joka tänä päivänä hyvin usein ulkoistaa nämä tehtävät kaupalliselle toimijalle. Esimerkiksi Mazar-i-Sharifissa palvellut suomalainen ISAF-osasto oli sijoitettu Camp Northern Lights -tukikohtaan, jonka huollon leiristä vastannut Ruotsin valtio oli ulkoistanut sveitsiläiselle yritykselle.
Laajempi kehitys
Modernin kaupallisen sotilas- ja turvallisuuspalvelualan juuret ulottuvat kylmän sodan aikakaudelle, jolloin sotilasteknologian monimutkaistuminen pakotti asevoimat tekemään yhä kiinteämpää yhteistyötä kaluston tuottajien kanssa. Alan kasvu alkoi kuitenkin varsinaisesti 1990-luvulla.
Kylmän sodan loputtua monet valtiot leikkasivat puolustusbudjettejaan, mutta samanaikaisesti teknologian kehitys kiihtyi ja läntisten asevoimien odotettiin muokkaavan toimintaansa uudenlaisiin tehtäviin kuten kriisinhallintaoperaatioihin kaukana kotimaasta. Viimeisten vuosikymmenten aikana ensisijainen tapa pyrkiä löytämään säästöjä ja lisäämään julkisen sektorin tehokkuutta on ollut ulkoistaa tukitoimintoja.
Yhdysvaltain toimiessa suunnannäyttäjänä ulkoistaminen ulotettiin länsimaissa myös yhä enemmän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. 2000-luvulla terrorismin vastainen sota ja Afganistanin sekä Irakin miehitykset aiheuttivat alan toisen merkittävän kasvupyrähdyksen.
Vaikka alan toimijoita joissakin yhteyksissä nimitetään palkkasotureiksi, sekä laillisesta että operatiivisesta näkökulmasta ne ovat laillisia yrityksiä. Aseistetut turvajoukot ovat myös vain yksi näiden yritysten tuottama palvelu: huollon ja koulutuksen kaltaiset toiminnot muodostavat alan toiminnasta valtaosan.
Afganistanin tapahtumat osoittavat myös, että kaupallisista sotilas- ja turvallisuusalan yrityksistä on tullut käytännössä välttämättömiä kumppaneita Suomelle ja muille länsimaille ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttamisessa. Ilmiö on vielä niin uusi, ettei kaikkia sen käytännön seurauksia vielä osata tunnistaa.
Kabul oli ensimmäinen tapaus, jossa valtiot joutuivat laajamittaisesti ottamaan kantaa siihen, millaisen vastuun ne palveluntuottajiensa henkilöstöstä kantavat. Muita vastaavia skenaarioita olisi syytä tarkastella etukäteen, jotta seuraava kriisi ei yllätä päättäjiä.
