Lukuaika: 3 minuuttia

30-vuotias queerelokuvan festivaali tarjoaa rakkaustarinoita, provokaatioita ja yhteiskunnallisen muutoksen kuvauksia

Saint-Narcisse kuvaa itserakkautta mustalla huumorilla.

Vinokino

  • Elokuvafestivaali, jossa näytetään sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä kertovia elokuvia.
  • Järjestetään vuosittain Turussa ja Helsingissä, muissa kaupungeissa vaihtelevasti. 
  • Järjestäjänä Turun seudun Seta ry. 
  • Pidettiin ensi kerran keväällä 1992.
  • 1990-luvulla käytettiin myös nimiä Lesbo- ja homoelokuvan festivaalit sekä Pervoplanet.

Eletään 1970-luvun alkua. Parikymppinen Dominic kulkee kaikkialle polaroid-kamera mukanaan ja kuvaa itseään, tuota täydellistä objektia ja suuren rakkautensa kohdetta. Perhetragedian myötä hän saa tietää kaksoisveljestään, lähtee tapaamaan tätä ja tietysti rakastuu – tai ainakin himoitsee palavasti. 

Tällainen asetelma on kanadalaisen kohuohjaajan Bruce LaBrucen uutuuselokuvassa Saint-Narcisse, joka esitetään Suomessa Vinokino-festivaaleilla. Tarinaan kuuluvat myös munkkiluostari sekä lesbo äiti, jolla on suhde entisen naisystävänsä tyttären kanssa. Narsismia ja insestiä käsitellään mustan komedian kautta. Saint-Narcisse on tekijän tuotannosta valtavirtaisemmasta päästä.

”Taiteen tehtävä on myös ravistella. Olisi tylsää, jos rankkoja aiheita ei voisi käsitellä tai sisältö olla haastavaa”, linjaa festivaalin koordinaattori Antti Tiainen

Ysäriltä aina tähän päivään

Vinokino täyttää 30 vuotta ja sen kunniaksi mukana on festivaaleilla aiemminkin nähdyiltä tekijöiltä uutta tuotantoa. Ensimmäisillä festivaaleilla vuonna 1992 esitettiin muun muassa Bruce LaBrucen ensimmäinen pitkä elokuva No Skin Off My Ass ja Monika Treutin fiktioelokuva Virgin Machine. 

Nyt Treutilta näytetään vuonna 1999 ilmestynyt dokumentti Gendernauts: A Journey Through Shifting Identities sekä uudempi, samojen henkilöiden myöhempää elämää kuvaava Genderation. Teospari kertoo transelämän ohella alakulttuurista ja ikääntymisestä. 

Genderation kertoo transsukupuolisuudesta, yhteisöllisyydestä ja keski-ikäistymisestä.

30 vuodessa maailma on muuttunut avoimemmaksi ja erilaiset vähemmistötarinat pääsevät useammin esiin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja näkyy elokuvissa ja varsinkin tv-sarjoissa, ja aiheeseen liittyville elokuville on monilla elokuvafestivaaleilla omat sarjansa.  

”Vinokino on ainoa festivaali, jolla näytetään vain seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tarinoita kertovia elokuvia. On paljon elokuvia, joita ei ilman Vinokinoa nähtäisi Suomessa”, Tiainen vakuuttaa.

Sateenkaarikulttuurin muutos näkyy elokuvatarjonnassa. 

”2000-luvulla transaiheisia elokuvia on tullut enemmän tarjolle. Ja enää HLBT-aiheiset elokuvat eivät ole vain kasvutarinoita, vaan elokuvia, joiden aiheena voi olla jokin aivan muu kuin identiteetin löytäminen”, Tiainen kertoo. 

Taide ei ole turvallinen tila

Monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille suunnatut tapahtumat noudattavat turvallisen tilan periaatteita, joissa kielletään esimerkiksi homo- ja transfobinen ja rasistinen sisältö.

mainos

Vinokinossa periaatteita mietitään elokuva kerrallaan. Monissa homoseksuaalisuutta ja transsukupuolisuutta käsittelevissä elokuvissa kuvataan myös päähenkilöiden kohtaamaa syrjintää ja tuomitsemista. 

Esimerkiksi Nicol Ruiz Benavidesin Forgotten Roads (La Nave del Olvido) kertoo isoäiti-ikäisen naisen rakkaudesta naispuoliseen ystäväänsä ja pariskunnan kohtaamasta torjunnasta konservatiivisessa pikkukaupungissa.  

Forgotten roads kuvaa rakkauden ja seksuaalisen identiteetin löytymistä.

”Toimimme vähän eri periaatteilla kuin esimerkiksi vertaisryhmät. Vinokino esittää myös sellaisia elokuvia, jossa on eksplisiittistä väkivaltaa ja ‘epäkorrektia’ terminologiaa, jos se on tarinan tai kokonaisuuden kannalta perusteltua. Oletamme, että katsojat tutustuvat etukäteen siihen, millaista elokuvaa ovat tulossa katsomaan. Tarjolla on monenlaisia elokuvia.”

Tänä vuonna pistäviä asenteita löytyy esimerkiksi festivaalin 30-vuotista historiaa kuvaavasta lyhytelokuvakoosteesta. 

”On hyvä nähdä, millaista 90-luvulla oli, omaa historiaa ei kannata lakaista pois. Toivoisin, että ihmiset katsoisivat näitä elokuvia aikansa kontekstissa ja kokonaisuutta osien, esimerkiksi tiettyjen termien, sijaan”, Tiainen toivoo. 

Koosteessa näytetään esimerkiksi Venäjän tilanteeseen kantaa ottava Elias Koskimiehen ohjaama musiikkivideo I’ve Only Just Begun, Toven käsikirjoittaneen Eeva Putron lesbokomedia Dildoa ostamassa sekä Markku Heikkisen Ristiriita, jossa kuvataan homoliittojen virallistamisesta käytyä yleisönosastokeskustelua 90-luvulta. 

”Ristiriita osoittaa kuinka paljon näissä asioissa on edetty. Osa puheenvuoroista on sellaisia, että niitä eivät enää lehdet suostuisi painamaan, ja nykyään ne voisivat johtaa mahdollisesti oikeudellisiin toimiin”, Tiainen kertoo. 

Pandemiatilanteen vuoksi festivaali järjestetään tänä vuonna hybridinä, eli osa elokuvista on katsottavissa myös verkossa. 

Vinokino 2021 

Turussa 21.–24.10.
Oulussa 5.–7.11.
Jyväskylässä 16.–18.11.
Helsingissä 26.–28.11.
Joensuussa 29.11.–5.12.
Verkossa 22.–28.11.
Ohjelmisto vaihtelee kaupungeittain.

Tärpit: perhedraamoja ja ajan kulumista

Vinokasdraamoissa jännite syntyy usein siitä, ettei ympäristö hyväksy päähenkilön valintoja.

Kun sveitsinturkkilainen uimarilupaus Beyto (Burak Ates) rakastuu valmentajaansa (Dimitri Stapfer), miehen perhe järjestää hänet naimisiin vanhan ystävänsä, turkkilaisen Seherin (Ecem Aydin) kanssa. Beyto (Sveitsi 2020) käsittelee kultturieroja ja perheen, rakkauden, kunnian ja vapauden merkitystä. Gitta Gsellin ohjaama ja käsikirjoittama draama perustuu Yusuf Yesilözin romaaniin.

Beyto (Burak Athes) ja Mike (Dimitri Stapfer) löytävät toisensa urheilun parista.

Homofobia on keskeisessä osassa myös turkkilaisessa lesbodraamassa Love, Spells and All That (Ask, Buyu vs, 2019), jossa teineinä yhdessä olleet naiset Eren (Ece Didzer) ja Reyhan (Selen Ucer) tapaavat kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Umit Unalin kauniissa elokuvassa käsitellään elämän valintoja ja niiden seurauksia – ja yritetään poistaa rakkausloitsua.

Perhesuhteita ja menneisyyden kohtaamista käsitellään myös Max Currien Rūrangissa (Uusi-Seelanti 2020), jossa transaktivisti Caz Davis (Elz Carrad) palaa lapsuusmaisemiinsa kymmenen vuoden tauon jälkeen tapaamaan sairasta isäänsä, jota ei ole nähnyt sukupuolenkorjauksensa jälkeen.

Rakkautta suvaitsemattomuuden keskellä kuvataan myös  Nicol Ruiz Benavidesin Forgotten Roadsissa (Chile 2021), jossa nuoremmat paheksuvat keski-iän ylittäneiden naisten suhdetta sekä kylmän sodan aikaan sijoittuvassa neuvostosotilaiden suhteesta kertovassa Peeter Rebanen Firebirdissä (Viro 2021). 

 

Dokumenteissa muistellaan menneitä. Alison Bechdel ja neljä muuta sarjakuvataiteilijaa kertovat urastaan, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman sekä sarjakuvakulttuurin muutoksesta angloamerikkalaista sarjakuvaestetiikkaa hyödyntävässä Vivian Kleimanin No Straight Lines  -dokumentissa (USA 2021).  Monika Treutin Genderationissa (Saksa 2021) ääneen pääsevät Gendernauts-elokuvan (Saksa 1999) transtähdet nyt yli 20 vuotta myöhemmin. Cured (USA 2020) taas kertoo, kuinka homoseksuaalisuutta pidettiin 1900-luvulla mielisairautena ja miten sitä pyrittiin hoitamaan.

 

Kommentoi Facebookissa