R&A-festivaaleilla esitettävä My Favorite War sukeltaa neuvosto-Latvian sotapropagandaan

Lapsena Ilze pelkäsi, että amerikkalaiset hyökkäisivät Neuvostoliittoon. Hyökkääjät puhuisivat kuitenkin saksaa, koska se oli vihollisten kieli. Sota, natsit ja urhea neuvostoarmeija olivat alati läsnä dokumentaristin lapsuudessa. Sotapropagandaa opetettiin koulussa, siitä puhuttiin pioneereissa ja sitä näytettiin televisiossa.

Viime vuonna Ilze Burkovska-Jacobsen sai valmiiksi animaatiodokumentin My Favorite War, joka kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan neuvosto-Latviassa vuosina 1970–1988. Vaikka kertomus on henkilökohtainen, siihen limittyy Latvian historiaa ja joukko tarinoita toisesta maailmansodasta. 

”Kouluaikana saimme jatkuvasti kuulla siitä, miten tärkeitä neuvostoarmeijan teot ja uhraukset olivat”, Burkovska-Jacobsen kertoo Skypen välityksellä Riiasta. 

”Se oli hyvä tapa pitää ihmiset tottelevaisina. Meidän täytyi jatkuvasti verrata omaa pientä elämäämme noiden sankareiden isoihin uhrauksiin. Ja meiltä kyseltiin, olemmeko uhrauksien arvoisia. Emme ole. Tällä mittarilla ei koskaan voi olla tarpeeksi hyvä.”

Dokumenttianimaation tyttö opettelee ampumaan ”suuren isänmaallisen sodan” hengessä ja kerää puisten lyijykyniensä teroitusjämiä talteen. Hän arvelee, että sodan tullessa vihollinen katkoo sähköt ja pienikin määrä poltettavaa puutavaraa on arvossaan. 

My Favorite War sai ensi-iltansa kesäkuun lopulla Ranskassa Annecyn online-animaatiofestivaaleilla. Se palkittiin kilpasarjansa parhaana. Festivaalin jury kertoi tiedotteessaan olevansa ”liikuttunut tästä muistelmasta, joka on osa isompaa tarinaa”. Syyskuussa elokuva nähdään helsinkiläisellä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla.

Esikuvat teokselle löytyvät Iranista ja Israelista: myös tunnetut animaatiodokumentit Persepolis (2007) ja Waltz With Bashir (2008) käsittelevät omakohtaisesti sorron ja sodan teemoja. 

”Ne olivat iso inspiraation lähde”, Burkovska-Jacobsen sanoo. Hän piti erityisesti Persepoliksesta, jossa tarina yltää yli vuosien ja jossa tytöstä kasvaa samalla aikuinen.

Mainos (teksti jatkuu alla)

”Nämä elokuvat olivat myös hyviä esimerkkejä, kun mainostin omaani rahoittajille. Pystyin sanomaan, että tässä muodossa ei ole mitään uutta, tällaista on tehty aiemminkin. Eli en ole sekaisin.”

Burkovska-Jacobsen sai projektiin mukaan norjalaisen kuvittajan Svein Nyhusin, jonka dokumentaristi halusi vastaavan elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Burkovska-Jacobsenin tuntemat latvialaiskuvittajat tekivät hänen mukaansa ”liian söpöä” jälkeä, kun taas Nyhusilla lapsekkaaseen leikkisyyteen yhdistyy outoutta.

”Elokuvan jälki on hyvin lähellä lapsuuteni latvialaista animaatiota. Latvialaisanimaatio starttasi tavallaan 1970-luvulla, sitä ennen käytettiin lähinnä nukkeja ja stop motion -tekniikkaa. Kun venäläisanimaatio oli siloista, isojen studioiden tuottamaa ja koko illan mittaista, latvialaisanimaatio oli jäykempää. Siinä saattaa tuntea ihmisten ja kommunikaation välisen varautuneisuuden.”

Kun Neuvostoliitto hajosi ja Latvia itsenäistyi vuonna 1991, Burkovska-Jacobsen asui Norjassa. Hän oli lähtenyt sinne vuotta aiemmin lukion jälkeen. Vuoden mittaiseksi tarkoitettu oleskelu jatkui, kun hän pääsi opiskelemaan tv-ohjausta.

”Omassa mielessäni olin lähtiessäni vapaan Latvian kansalainen. Parlamenttimme oli jo toukokuussa 1990 ilmoittanut palauttavansa itsenäisyytemme.”

Nykyään Burkovska-Jacobsen jakaa aikansa Latvian ja Norjan välillä. Hän on tehnyt matkan autoritaarisen hallinnon alta demokratian mallioppilaiden joukkoon laskettuun Pohjoismaahan. Elokuvallaan dokumentaristi muistuttaa, ettei demokratian varaan kannata laskea, ja että Euroopassakin autoritääriset voimat ovat nousussa.

”Harkitsin päättäväni elokuvan kuvamateriaaliin mielenosoituksista ympäri Eurooppaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että materiaali vanhenisi nopeasti, joten palasin poeettisempaan lopetukseen”, ohjaaja kertoo. 

Häntä on erityisesti koskettanut Valko-Venäjällä hiljattain käynnistynyt liikehdintä, jossa kansalaiset ovat nousseet yksinvaltaista hallitsijaa vastaan.

”Monet latvialaiset sanovat, että se, mikä tapahtui vuosina 1988–1991 Latviassa [kapinaliike ja Neuvostoliiton väkivaltainen vastaus], on nyt käynnissä Valko-Venäjällä.”

Burkovska-Jacobsenin elokuvasta käy ilmi, että ohjaajan kotiseutu Kuurinmaa oli yksi Neuvostoliiton sankaruuden kehtoja. Siellä maa kävi toisen maailmansodan viimeiset taistelunsa natseja vastaan, kunnes Saksa antautui. Animaatiossa avataan taisteluiden mittavia uhrilukuja ja siviilien kohtaloita ”kunniakkaan sodan” jaloissa.

Elokuvan tytölle käännekohta on, kun hän löytää kotipihansa hiekkalaatikolta ihmisluita. Samalla muutkin pinnan alla kytevät salaisuudet, ristiriidat ja propagandasta eroava historia alkavat saada tilaa tytön päässä. Miksi opettaja julistaa, että rauha on kaikkein tärkein, mutta korostaa sodan merkitystä? Miksi isoisä joutui Siperiaan? Miksi äiti ei täysin rinnoin iloitse tytön noususta pioneerien hierarkiassa?

Animaation keinoin kerrottu tytön tarina – eli Burkovska-Jacobsenin oma tarina – on vetävä. Kerrontaan on ympätty myös oikeita valokuvia, arkistomateriaalia ja inserttejä ohjaajan ja hänen koulutoverinsa nykykeskusteluista. Niillä dokumentaristi alleviivasi, että kyse on tositarinasta. 

”Halusin muistuttaa ihmisiä siitä, millaista on elää autoritäärisen hallinnon alla. Otamme usein vapautemme itsestään selvinä. Eikä kyse ole McDonaldsista vaan vapaudesta tehdä omat päätöksensä, ajatella mitä haluaa ja vapaudesta sanoa ajatuksensa ääneen.”

 

Rakkautta & Anarkiaa 17.–27.9.

hiff.fi

Festivaalitärpit

Queen & Slim

Käsikirjoittaja Lena Waithe ja esikoisohjaaja Melina Matsoukas tuovat perinteiseen rikollisten rakastavaisten tarinaan yhteiskunnallista vääntöä. Road movie alkaa treffeistä, jotka päättyvät kadun laitaan: valkoinen poliisi pysäyttää mustien treffikumppaneiden auton, ja katsojille aukeaa yksi Yhdysvaltoja jakavasta kuilusta. Matsoukas tunnetaan myös Beyoncélle ohjaamistaan musiikkivideoista.

 

Fucking With Nobody

Riemukkaan Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -komedian 2017 esikoispitkänään tehnyt Hannaleena Hauru esittelee festivaalilla tuoreen elokuvansa, joka saa varsinaisen ensi-iltansa aiemmin syyskuussa Venetsian elokuvajuhlilla. Yhdessä Lasse Poserin kanssa kirjoittamassaan elokuvassa Hauru kuvaa viittä elokuva-alalla työskentelevää ihmistä.

 

There Is No Evil

Iranilaisohjaaja Mohammad Rasoulof ei saa poistua kotimaastaan, joten hän ei päässyt hakemaan teoksensa Berliinin elokuvajuhlilla voittamaa pääpalkintoa. Draama kertoo löyhästi toisiinsa yhdistyvien tarinoiden kautta Iranissa edelleen käytössä olevasta kuolemanrangaistuksesta. Ohjaaja tuomittiin itse maaliskuussa vuoden vankeusrangaistukseen, koska hänen elokuvansa ovat viranomaisten mukaan ”propagandaa systeemiä vastaan”.

 

First Cow

Kelly Reichardtin taloudellisesta mutta elokuvallisesta tyylistä on nähty R&A-festivaalilla näytteitä aiemminkin. Tänä vuonna häneltä esitetään historiallinen draama, jossa kaksi miestä ystävystyy 1820-luvun Oregonissa ja tavoittelee amerikkalaista unelmaa. Heidän suunnitelmansa nojaa alueen ainoaan lehmään. Tämän vuoden festivaalilla esitetään myös käsikirjoittaja-ohjaajan esikoinen River of Grass (1994).

Kommentoi Facebookissa
Kaisu Tervonen