Peloton vallan väärinkäytön kriitikko
Valokuvaaja Shahidul Alam pidätettiin vuonna 2018. Syynä oli hänen esittämänsä avoin kritiikki poliisin väkivallasta opiskelijamielenosoittajia vastaan. Alam on kertonut joutuneensa kidutetuksi kolmen kuukauden vankeuden aikana.
Alam on nyt vapauttu odottamaan oikeudenkäyntiä.
Vankeus herätti laajaa kansainvälistä huomiota. Yhdysvaltalainen Time-lehti -valitsi hänet yhdeksi vuoden 2018 merkit-tävimmistä henkilöistä.
Mahdollista tulevaa oikeudenkäyntiä Alam odottaa tällä hetkellä rauhallisin mielin. Uhkana on jopa 14 vuoden vankeus, mutta hän ei usko tulevansa tuomituksi. Mahdollinen tuomio tarkoittaisi hänen mukaansa sitä, ettei Bangladesh ei ole enää demokratia, jossa kunnioitetaan lehdistön vapautta.
Keraniganjin vankilan seinällä on suuri maalaus, jossa kalastusalukset lipuvat punaiset purjeet hehkuen joella. Maalaus on kopio bangladeshilaisen valokuvaajan Shahidul Alamin tunnetusta valokuvasta. Vangit maalasivat sen kunnianosoituksena Alamille, kun hänet elokuussa 2018 pidätettiin.
Kun Shahidul Alam opiskeli kemiaa Englannissa, hän oli mukana puolustamassa sosiaalisia oikeuksia. Tuolloin hän kiinnitti huomiota kuinka puolalainen Solidaarisuus-liike käytti valokuvia osana kamppailuaan. Kotimaahan palatessaan hän mietti tarvitseeko maa lisää kemian tutkijoita. Jos aikoo taistella oikeudenmukaisuuden puolesta, miksei taistelisi vahvimman aseen, valokuvan avulla? Nyt Alam asuu Dhakassa ja on kansainvälisesti arvostettu valokuvaaja, journalisti, opettaja ja aktivisti.
Palattuaan Bangladeshiin Alam huomasi kuinka vaikeaa paikallisille valokuvaajille oli saada töitään julkaistuiksi. Länsimaalaisilla valokuvaajilla oli yksinoikeus tarinankerrontaan. Vuonna 1989 Alam oli mukana perustamassa Drik-kuvatoimistoa, jonka tarkoitus on tarjota bangladeshilaisille valokuvaajille yhdenvertaiset mahdollisuudet valokuvamarkkinoille ja laajentaa kuvaa maasta.
”Bangladeshin kaltaisia maita kuvaavat usein valkoiset länsimaiset kuvaajat, joilla on hyvin stereotyyppiset ja kapeat käsitykset maastani. He katsovat tätä köyhyyden ja kärsimyksen linssien läpi”, Alam kertoo.
Usein käy niin, että kun länsimaiset kuvaajat tulevat, heillä on vatsa sekaisin kaksi päivää, kolmantena he kuvaavat ja sitten budjetti on kulutettu ja deadline odottaa. Heillä on oppaat, kuljettajat, kääntäjät ja fikserit rakentamassa tarinaa. Jos jokin menee pieleen, kuvaajat ovat jo kotonaan ja fikserit joutuvat vaikeuksiin.
”Systeemi on rakentunut siten, että on valtavasti valokuvaajia, jotka tulevat kuvaamaan etukäteen luotujen mielikuvien mukaan. He metsästävät tietynlaisia kohteita, löytävät ne ja kuvaavat niitä. Valokuvaajat suoltavat kuvia, joita he olettavat markkinoiden haluavan, sen sijaan että he olisivat analyyttisia ja nostaisivat esiin tarinoita, joita ei muuten löytyisi”, Alam huomauttaa.
Alam tiedostaa omankin valta-asemansa: ”Minä olen keskiluokkainen mieskuvaaja. Kun otan slummissa kuvan naisesta, jolla ei ole edes ovea, jonka hän voisi sulkea edessäni, minulla on valta päättää mitä kuvaan ja kuinka esitän hänet. Hänellä ei ole mahdollisuutta sanoa kuinka kuvaa käytetään.”
Alam painottaa kuvaajan vastuuta. Onko tarina autenttinen ja käytetäänkö kohdetta hyväksi? ”On tärkeää kysyä miksi otan valokuvia? Minä haluan luoda erilaisen maailman. Moni asia on tänään väärin, ja haluan työni tuovan edes hiukan muutosta ihmisten elämään.”
Yksikään Alamin kutsumista köyhistä ei vieraillut hänen ensimmäisessä näyttelyssään galleriassa. Heitä ei todennäköisesti olisi päästetty sisään. Alam päätti, että jos köyhät eivät voi mennä galleriaan, gallerian täytyy mennä heidän luokseen. Hän aloitti ulkoilmanäyttelyt, joita kuljetettiin kuvauspaikkoihin milloin pyörillä, milloin muuleilla. Kuvansa näkeminen näyttelyssä antoi ihmisille merkityksen ja nosti heidät nimettömyydestä.
Silloin Alam myös alkoi ajatella ketkä pääsevät kertomaan tarinoita. Hän alkoi kouluttaa naisia ja lapsia valokuvaajiksi. Nyt nämä lapset ovat kasvaneet, ja he ovat kenties ainoita bangladeshilaisia mediassa työskenteleviä ihmisiä, joiden juuret ovat työväenluokassa.
Vuonna 1998 Alam perusti Pathshalan, Etelä-Aasian Mediainstituutin, joka on kouluttanut satoja valokuvaajia. ”Valokuvauksella on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä napin painamisen kanssa. Me opetamme elämää, jota tallennetaan tämän voimakkaan työkalun avulla. Haluan rohkaista opiskelijoita kriittiseen ajatteluun ja opettaa heidät rakastamaan oppimista. Arvot joita haluamme välittää, ovat oikeudenmukaisuus, eettisyys, vastuuntunne ja rakkaus vapauteen.”
Sosiaalinen media on vienyt valokuvalta turhaa salaperäisyyttä, ja nyt kaikki voivat ottaa kuvia. Lewis Hine sanoi 1900-luvun alussa: ”Vaikka valokuva ei valehtelisi, valehtelijat voivat ottaa valokuvia.”
vessattomissa hökkeleissä. Kuva vuodelta 2008.
”Valokuva on kuitenkin muutakin kuin sen ottamista. On merkityksellistä, missä yhteydessä kuva esitetään, mitä kuvilla halutaan sanoa ja kuinka se sanotaan. On vaarallista irrottaa kuva yhteydestään ja esittää se kapeana viipaleena kaikesta, mikä sitä ympäröi”, Alam huomauttaa.
Kun Alam kulkee kotikaupungissaan, hänet pysäytetään usein. Ihmiset haluavat ottaa yhteisen selfien, ja valokuvaajasta tulee suosittu kuvattava. ”Sinä puolustit meitä silloin, kun kukaan muu ei sitä tehnyt”, he kuiskaavat.
Kirjoittaja on valokuvataiteilija ja Poliittisen valokuvan festivaalin taiteellinen johtaja, joka vieraili Bangladeshissa tammikuussa 2020.
Shahidul Alamin kuvia välittää kuvatoimisto Drik, joka haluaa edistää median välityksellä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja demokratian toteutumista ja pyrkii toiminnallaan voimistamaan kehittyvien maiden valokuvaajien ja erilaisten vähemmistöjen ääntä. www.drik.net.
