Little Richardin kuolinuutisen jälkeen mediat ovat täyttyneet muistokirjoituksista ja aikalaismuisteloista. Hänet on noteerattu – oikeutetusti – yhdeksi rockin pioneereista sekä surkuteltu laulajan lyhyttä listauraa ja hämmästelty villiä elämäntapaa. 

Suomessa muistokirjoitukset ovat sivunneet Long Tall Sallyn ja Tutti Fruttin esittäjän seksuaalista identiteettiä huvittavankin kainosti. Little Richardia on viime päivinä kuvailtu lehdissä esimerkiksi ”androgyyniksi”, ”koreilevaksi” ja ”estottomaksi”. Maan suurin sanomalehti häivytti nekrologissaan tähden homouden (tai biseksuaalisuuden) täysin.

Little Richardin hahmo oli radikaali 1950-luvulla, mutta sitä se on edelleen myös vuonna 2020. Keskeisin osa tähden vaikuttavuutta oli juuri hänen seksuaalisuutensa. Musta, meikkaava feminiininen gender queer näyttävissä peruukeissa, silkissä ja helmissä? Kuinka monta tällaista, perinteisen mieskuvan haastavaa pop-tähteä tiedät? Viime vuosina listoilla on nähty Lil Nas X ja kourallinen muita. Historiallisesti Prince tuli lähelle, mutta toisaalta hän muisti aina alleviivata, kuinka paljon rakastaa naisia, sekä ympäröidä itsensä legioonalla kaunottaria.

Little Richardin läpimurtohitti Tutti Frutti julkaistiin lokakuussa 1955. Se pamahti radiosoittoon rotuerottelun jakamassa Yhdysvalloissa, kaksi kuukautta ennen kuin Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa valkoiselle miehelle linja-autossa Montgomeryssa. USA oli ruma ja rasistinen maa, jossa McCarthy poltatti kommunismin pelossa kirjoja, ja homous oli edelleen rikos sekä ”sosiopaattinen persoonallisuushäiriö”, jota hoidettiin lääkkeillä ja elektroshokkiterapialla. 

Tässä todellisuudessa Little Richard oli sekä rodullistettu että queer. 

Little Richardin vierailu Arsenio Hall Show:ssa vuonna 1990 on mielenkiintoista katsottavaa. Richard messuaa ja mahtailee viihdyttävästi yleisölle, tiputtelee totuuksia (”He eivät halunneet, että musta kaveri olisi rock ’n’ rollin luoja, koska he eivät halunneet valkoisten tyttöjen kirkuvan mustan pojan perään” ) ja pelleilee. Haastattelua katsoessa on mahdotonta sivuuttaa kuinka modernilta 58-vuotias tähti kuulostaa. Puolihuolimattomasti viljelty drag-sanasto ja kaiken kaikkinen sassiness, joka näyttäytyi suurelle yleisölle tuolloin vielä eksentrisyytenä, on meille nykyään paljon tutumpaa esimerkiksi supersuositusta RuPaul’s Drag Race -sarjasta tai Ballroom-kulttuuria kuvaavasta The Pose:sta.

Ensi katsomalta Little Richardin rock-imago saattaa tuntua vain kevyeltä yhdistelmältä gospelia ja coca-colaa. Olennainen osa siitä syntyi kuitenkin valtakulttuurin ulkopuolella: rodullistettujen, marginalisoitujen, homojen, huorien, transsukupuolisten, drag-esiintyjien ja narkkareiden maailmassa. Niiden maailmassa, joiden olemassaoloa ei 1950-luvulla haluttu edes tunnustaa.

Tämän jännitteen; hyväksytyn ja vaietun välisen ristiriidan, Little Richard antoi rock n’ rollille. Sama jännite on inspiroinut artisteja uudestaan ja uudestaan, aina Bob Dylanista Lady Gagaan. 

Kun David Bowie mietti 80-luvun alussa tuottaja Nile Rodgersin kanssa tulevan levynsä Let’s Dance:n soundia, hän näytti tälle valokuvaa ja sanoi ”haluan sen kuulostavan tältä”. Kuvassa oli Little Richard punaisessa puvussaan nousemassa kirkkaanpunaiseen Cadillaciin. Rodgers sanoo tienneensä täsmälleen mitä Bowie tarkoitti. 

”Let’s dance, put on your red shoes and dance the blues”.

***

Richard Wayne Penniman syntyi vuonna 1932 ”Georgian sydämessä” Maconissa. Pennimanin perhe oli osa naapuruston monien kirkkojen muovaamaa afroamerikkalaista yhteisöä. Uskonto ja musiikki olivat kaikkialla. 

Richard on kertonut erottuneensa isosta veljeskatraasta jo lapsena. Hän tunsi itsensä enemmän feminiiniseksi kuin maskuliiniseksi, ja joutui usein vaikeuksiin lainailtuaan salaa äitinsä vaatteita ja meikkejä. 

Koulussa Richardia kiusattiin ankarasti. Synnynnäinen epämuodostuma – hieman eripituiset jalat – vaikutti kävelytyyliin, ja teki hänestä silmätikun. ”Lapset haukkuivat minua hintiksi, neidiksi, friikiksi ja punkiksi.”

Helppoa ei ollut kotonakaan. Little Richard on kertonut, kuinka hänen isänsä hakkasi häntä brutaalisti, koska oli pettynyt tyttömäiseen poikaansa. Vilkkaan Richardin pelastus oli musiikki, erityisesti gospel-musiikki. 

Kuorot olivatkin, melko paradoksaalisesti, usein turvasatama afroamerikkalaisen yhteisön hämmentyneille ja hyljeksityille LGBTQ-nuorille. Niistä löydettiin samankaltaista seuraa, vaikka kirkko itse toki homouden jyrkästi tuomitsikin.

Richardin luotto omiin kykyihinsä kasvoi, kun ajan gospel-suuruus, ”rock n’ rollin kummitädiksi” nykyään tituleerattu Sister Rosetta Tharpe kutsui 14-vuotiaan Richardin laulamaan kanssaan lavalle konsertissaan Maconissa.

Rockin syntyhistoriassa gospel-piirien ulkopuolella tuntemattomaksi jääneen Tharpen musiikillista vaikutusta on melkein mahdotonta yliarvioida. Little Richardin lisäksi hän oli myös Elvis Presleyn, Jerry Lee Lewiksen ja Chuck Berryn esikuva. Gospel-soundia ja ronskiakin maallista musiikkia tuotannossaan yhdistellyt, sähkökitaravirtuoosi sattui olemaan keski-ikäinen musta nainen. Useampaan kertaan avioitunut Tharpe oli myös mitä luultavimmin biseksuaali. Huhuttiin, että hänellä oli pitkä suhde gospel-laulaja Marie Knightin kanssa. Ei siis mikään luontevin esikuva 1950-luvun rasistisessa ja misogynistisessä ilmapiirissä. Tämänkaltainen elämä ei kuulunut Herran suunnitelmaan ja on voinut vaikuttaa Tharpen asemaan myös viihteen historiassa. 

Kun Richard oli 15 vuotias heitti isä poikansa lopullisesti kadulle. ”Isäni halusi seitsemän poikaa ja minä pilasin sen koska olin homo”, kertoi Richard vuonna 1985 brittiläisessä The South Bank Show -dokumentissa. 

Seuraavat vuodet Richard hankki kokemusta afroamerikkalaisille esiintyjille tarkoitetuissa nuhruisissa Keskilännen Chitlin’ Circuit -kuppiloissa ja erilaisilla vaudeville-kiertueilla. Uransa alkuaikoina hän keikkaili paljon taiteilijanimellä Princess LaVonne. Hahmo oli bluesia laulava drag-kuningatar. Little Richardin lopullisen tyylin muovautumiseen vaikutti ratkaisevasti kaksi henkilöä. Avoimesti homoseksuaali R&B -muusikko Billy Wright auttoi nuorta laulajaa löytämään visuaalisen ilmeensä. Hän esimerkiksi kehotti Richardia käyttämään erityisen voimakasta ”pannukakku-meikkiä” (sävy #31) ja huomiota herättävän korkeaa pompadour-kampausta. Hakkaavan pianonsoitto-tyylinsä Richard oppi toiselta mustalta homomuusikolta, Eskew Reeder juniorilta eli ”Esqueritalta”. 

Little Richardin lopullinen läpimurto tapahtui Specialty-levy-yhtiön suojissa. Tutti Frutti oli rallatus, jota hän oli esittänyt vuosia ”isojen poikien lauluna” chitlin’-baarikiertueillaan. Alkuperäiset sanat Tutti Frutti, good booty, If it don’t fit don’t force it, You can grease it, make it easy olivat ronski oodi anaaliseksille. 

Siistitty versio Tutti Fruttista julkaistiin syyskuussa 1955. Vuoden loppuun mennessä se oli jättihitti mustan musiikin Rhythm & Blues -listalla, ja kovassa nousussa myös virallisella ”valkoisella” singlelistalla. Seuraavan vuoden toukokuussa artisti nimeltä Elvis Presley kipusi ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen singlelistan kärkeen. Rockin aika oli alkanut. 

Little Richardin levytysuran kultakausi oli lyhyt: Tutti Frutin ja hänen viimeisen top 40-hittinsä välissä oli vain 29 kuukautta. 

Maailmassa jossa määrä lyö aina laadun, on helppo erehtyä määrittelemään popkulttuurin jättiläisetkin listahittien lukumäärällä tai uran vuosirenkailla. Mutta yksi hitti, yksi hetki ajassa riittää, jos paukut ovat riittävän kovat. Little Richardilla oli monta hittiä ja niiden vaikutus oli atomipommin kaltainen.

***

Kulttuurihistorioitsija Marybeth Hamilton on kirjoittanut, että Little Richard tuli ”mustasta homomaailmasta ja mustan dragin perinteestä, joka oli olennainen osa rhythm and blues -kulttuuria”. Vaikka nuori yleisö ei aina ymmärtänyt hänen sanoituksiaan hän ”teki drag-kuningattaren viekkaasta ironiasta osan jokaisen valkoisen teini-ikäisen soundtrackia”.

Little Richard itse kamppaili queer-identiteetin ja ankaran baptistikasvatuksen synnyttämien ristiriitojen kanssa koko elämänsä. Homoudestaan hän puhui toistuvasti yllättävänkin avoimesti (muun muassa elämänkerrassaan, sekä Playboy-lehden haastattelussa vuonna 1987 ja Penthouse-lehdessä vuonna 1995). Avoimuus ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä, että hän olisi hyväksynyt itsensä. Kuten kuka tahansa, Richard Penniman oli aikansa kasvatuksen ja maailmankuvan tuote. 

Muu maailma tuntui kuitenkin pitävän Little Richardista juuri sellaisena kuin hän oli. 1980-luvulla alkanut comeback teki tähdestä vielä kertaalleen kaikkien tunteman nimen; mainosdiilit, elokuvat ja kiertueet toivat vihdoin myös taloudellista menestystä. Little Richard jatkoi esiintymistä aina vuoteen 2013. Pioneerin kuolemasta ilmoitti hänen adoptoitu poikansa Danny Jones Penniman.