Lapsuuden toiveammattini oli huora, koska heillä oli elokuvissa siisteimmät vaatteet ja mielenkiintoisin meininki. Ihailin myös noita-akkoja ja tarinoiden pahattaria. Prinsessoista en piitannut. Prinsessat tukevat vallitsevaa järjestystä. Horot ja noidat haastavat sen.
Camilla Rantasen Teatterikorkeakouluun tekemässään lopputyöesityksessä Water Show, Lesbo Show – eli Nikin ja Strixin XXX-palvelut noidat ja huorat viettävät sapattia. Käytän sanaa huora, sillä esityksessäkin sitä käytetään, ei provosoiden eikä järkyttämistarkoituksessa vaan vilpittömästi, toteavasti, häpeää riisuen. Esityksessä seksityöläiset eivät kärsi eivätkä emansipoidu, vaan kutsuvat katsojan kokemaan maailman sellaisena kuin he sen kokevat – paikoin banaalina, paikoin taianomaisena.
Kun teatterin lavalla itketään, syödään tai urheillaan, se on aina itkemisen, syömisen tai urheilun esittämistä. Teatteriesityksissä kierretään tätä mekanismia näyttämöllistämällä, kääntämällä todellisuuden asioita symboleiksi ja metaforiksi. Water Show, Lesbo Show tapahtuu teatterin kontekstissa, mutta se ei näyttämöllistä, se on. Esityksessä nykyiset ja entiset seksialan työntekijät ovat samalla omia itsejään, samalla myyttisiä huoria. Tällainen kaksoisoleminen on teatterissa usein mahdotonta, sillä näyttämölle astuvat ihmiset tapaavat tehdä roolinpudotuksenkin roolissa. Water Show, Lesbo Show’ssakin esiintyjät totta kai tekevät roolia: he tuovat esitykseen strippiklubiroolinsa, joka on jotain aivan muuta kuin kulttuuristen kertomusten meille luoma kuva stripparista tai seksityöläisestä. Roolin erityisyys on siinä, että se ei takaa turvaa samalla tavalla kuin fiktiivinen rooli. Se on rooli, jonka julkisesta esittämisestä rangaistaan, jos ei juridisesti niin ainakin sosiaalisesti.
Seksityö on tabu. Sillä ei mielellään revitellä edes iltapäivälehdistössä. Seksityöläisistä on olemassa noin kaksi hyväksyttyä narratiivia samalla tavalla kuin naisista, joilla on useita partnereita. Water Show, Lesbo Show’n fiktiiviset, autofiktiiviset ja todelliset minäkertojat ilmoittavat, että he eivät ole pahoinvoivia eivätkä intohimoisia horoja, eivät uhreja eivätkä nymfomaaneja. Runoilija Alice Fultonia vapaasti siteeraten: totuuksilla, joita ei osata pitää mahdollisina, on vaikeuksia tehdä itsensä tiettäviksi.
Roihupellon teollisuusalueella on seinämaalaus, jossa ennustetaan hullujen noitien tuhoavan patriarkaatin. Patriarkaatti perustuu hierarkioihin ja dikotomioihin, sen olemassaolo vaatii rajoja, joilla erotetaan hyvä(t) huono(i)sta. Seksityö ylittää iloisesti julkisen ja intiimin rajan. Kapitalisoimalla feminiiniseksi mielletyn intiimin tai kehollisen – alueen, johon myös häpeä useimmiten liitetään, huora tuo sen julkisen piiriin.
Itsenäisesti työskentelevä huora toimii maskuliinisen hallitsemalla talouden, ei siis todellakaan taloudenhoidon, alueella juuri siten kuin siellä itsenäisesti toimitaan: hän omistaa työvälineen, valitsee markkinat ja rahastaa tuotteestaan omavaltaisesti. Päälle päätteeksi hän ilakoi kartuttamallaan pääomalla. Seksin myyminen täyttää libertarismin ihanteet.
Jos seksityöläinen toimii organisaatioiden ulkopuolella, hän on äärimmäinen yksityisyrittäjä. Hän ei (välttämättä) maksa veroja eikä yhteiskunta tarjoa hänelle oikeuksia tai turvaa. Seksityö sinänsä ei haasta patriarkaattia (eikä totisesti sen hyvää veljeä, kapitalismia), vaan se haastaa, että sitä tekee avoimesti, suostumatta häpeämään ja mukautumaan seksityöläiselle varattuun uhrin rooliin.
Water Show, Lesbo Show alkaa Blåkullan uutisilla. Kyöpelinvuoren säätiedotuksessa kerrotaan pilvettömästä yöstä. Noitatodellisuudessa päivän tilalla on yö, miehen vallan tilalla naisen autonomia, rationaalisuuden tilalla mystiikka ja marginaalista noustaan juhlittuun keskiöön.
Seksityöntekijöiden joukossa on aina ollut paljon marginalisoituja, monilta eri suunnilta sortoa ja väheksyntää kohtaavia ihmisiä. Esityksen luento-osuudessa kerrotaan, että juuri seksityöntekijät heittivät ensimmäisen kiven Stonewallin mellakoissa, joista käynnistyi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava liike ja Pride-kulkueet. Esityksessä näytetään myös, että valkoisella, tervekehoisella (tai Just Another Crip Groupin sanoin pingolla), kauneusihanteet täyttävällä cisnaisella on seksityössä turvatumpi asema kuin rodullistetulla naisella tai trans-ihmisellä.
Camilla Rantanen on puhunut siitä, miten sosiaalinen media on mahdollistanut yhä laajemman ja verkostoituneemman strippari- ja seksityöläisyhteisön syntymisen. Mahdollisuus yhteyden luomiseen toisten kanssa loisi pohjaa myös esityksessä sanoitetulle utopialle seksityöläisten ammattiliiton perustamisesta. Ammattiyhdistystoiminta vahvistaisi seksityöläisten oikeuksia ja työn turvallisuutta ja tekisi heistä vähemmän haavoittuvaisia, sekä toisi heidät myös julkisen säätelyn piiriin.
Rantasen fiktioon verhoutumaton puhe seksityöstä on omiaan haalistamaan stigmaa, joka horojen otsaan leimataan. Tai kenties stigmasta tulee kunniamerkki, jonka kantaja sanoo, että tässä, mitä on tavattu pitää häpeällisenä, ei itse asiassa ole mitään hävettävää. Häpäiseminen on keino hallita. On kysyttävä, kuka huorien häpeästä hyötyy.
Esityksessä sanotaan, että jokainen yhteisö tarvitsee oman horonsa. Hän näyttää sen, mikä pitäisi piilottaa, ja vain kohtaamalla kätketyn voimme ymmärtää itseämme ja yhteisöämme kokonaisuutena. Sillä yhteisö olemme myös me: huorat, noidat, hullut ämmät, hysteerikot, ulossuljetut, marginalisoidut, päällepuhutut ja sukupuolensa vuoksi pahoinpidellyt.
Vallankumouksen välineet -juttusarjassa gonzojournalismia vihaava kirjailija kokeilee ja raportoi.
