Syyskuun alussa sairaskohtaukseen kuollut David Graeber oli yksi nykyantropologian kirkkaimpia tähtiä. Hänen maailmankuulut velkaa (Debt: The First 5000 Years) ja nykyaikaisia merkityksettömiä ammatteja (Bullshit Jobs: A Theory) käsittelevät kirjansa ovat muokanneet valtavasti etenkin englanninkielisen maailman vasemmiston ajattelua.
Graeber kirjoitti yhteiskunnallisista ilmiöistä monenlaisten näkökulmien kautta. Supersankarielokuvat kuvastivat hänelle yhteiskunnan mielikuvituksettomuutta, ja byrokratia edusti lähinnä väkivaltaista kontrollikoneistoa (The Utopia of Rules: On Technology, Stupidity, and the Secret Joys of Bureaucracy).
Hän ei tyytynyt vain kehittämään teorioita, vaan toimi aktiivisesti paremman maailman puolesta. Anarkismi ei ollut Graeberille identiteetti vaan konkreettisia tekoja. Hänet löysi usein Rojavan kurdialuetta tukevasta mielenosoituksesta tai yliopistovaltaukselta istumassa lattialla opiskelijoidensa kanssa.
Huomion keskipisteenä oleminen vaivaannutti häntä suuresti, hän halusi aina olla ”vain yksi muiden joukossa”.
Graeber syntyi New Yorkissa vuonna 1961 työväenluokkaiseen perheeseen. Hän sai kyvykkyytensä vuoksi stipendin ja eteni nopeasti akateemisella uralla. Yhdysvalloissa ura kuitenkin tyssäsi vuonna 2007, kun Yalen yliopisto irtisanoi hänet poliittisen aktiivisuuden takia.
Graeber muutti Lontooseen ja toimi viime vuodet antropologian professorina London School of Economicsissa.
Graeberia voi luonnehtia klassiseksi intellektuelliksi. Hän kuitenkin vierasti akateemisen maailman elitismiä ja kritisoi yliopistoja siitä, että niiden painopiste oli siirtynyt liikaa ”managerialismiin”.
Hän kirjoitti: ”Oli aika, joilloin yliopisto oli yhteiskunnan pakopaikka omalaatuisille, nerokkaille ja epäkäytännöllisille. Ei enää. Se on nyt ammattimaisten itsensämarkkinoijien aluetta. Tämän tuloksena, yhdessä merkillisimmistä yhteiskunnallisen itsetuhoisuuden puuskissa, vaikuttaa siltä, että olemme päättäneet ettei meillä ole tilaa omalaatuisille, nerokkaille ja epäkäytännöllisille kansalaisillemme.”
David Graeber oli omalaatuisuuden, nerouden ja epäkäytännöllisyyden ruumiillistuma. Hän unohti lupautuneensa puhumaan tilaisuuksissa, eksyi kaikkialle ja oli sosiaalisesti vähän kömpelö. Graeberin kuuluisa kirjansa Debt alkaa kuvauksella tilanteesta, jossa hän tuntee olonsa kiusaantuneeksi eliitin puutarhakutsuilla.
Graeber ei ottanut itseään eikä maailmaa liian vakavasti. Hauskuus oli hänelle tärkeää. Hän suhtautui politiikkaan samalla lailla luovasti kuin miten jotkut tekevät taidetta tai musiikkia. Se oli Graeberin arkipäivän anarkismia. Sääntöjä ei ollut, vain taivas oli mielikuvituksen rajana.
Asia oli oikeastaan hyvin yksinkertainen: ”Perimmäinen, piilotettu totuus maailmasta on, että maailma on jotakin minkä me teemme, ja voisimme yhtä hyvin tehdä siitä toisenlaisen.”
Vuonna 2011 maailma tuntui järisevän kansannousujen voimasta. Vaikka niistä suurin osa ei johtanut demokraattiseen ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan, esimerkiksi Occupy-liike vaikutti paljon siihen, että angloamerikkalaiset yhteiskunnat ovat tunnistaneet epätasa-arvon ongelmaksi.
Graeber oli mukana ideoimassa Occupy Wall Street -protestiliikettä. Häntä viehätti nimenomaan yleiskokousten ja konsensuksen käyttö, joka rakensi hierarkiatonta, käytännön anarkistista maailmaa.
Graeberin sanotaan keksineen Occupy-tunnuslauseen ”Me olemme 99%”, mutta hän itse väitti aina, että se syntyi yhteistyönä. Graeber rakasti yhdessä ideoimista. Hän oli aina kiinnostunut muista ihmisistä ja uskoi, että nerous asui meissä kaikissa. Kapitalismi vain tappoi luovuuden.
Graeber oli mukana globalisaatiota vastustavassa liikkeessä vuosituhannen vaihteessa. Vastoin yleistä uskomusta hän oli vakaasti sitä mieltä, että liike oli menestys, koska se esimerkiksi delegitimoi kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutuspolitiikan, joka 1980- ja 90-lukujen ajan köyhdytti Afrikkaa, Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa.
Yksi tärkeä käytännöllinen utopia Graeberille oli kurdialueelle noussut autonominen, suoraan demokratiaan ja tasa-arvoon perustuva yhteiskunta, Rojava. Hän matkusti alueelle monta kertaa, vei sinne tarvikkeita, kirjoitti siitä ja marssi Turkin hyökkäyksiä vastaan.
Rojavan vallankumous oli Graeberille nykypäivän Espanjan sisällissota, johon hänen isänsä oli aikoinaan osallistunut. Hän oli pettynyt siihen, ettei kansainvälinen vasemmisto antanut kurdeille suurempaa tukea.
Antropologina Graeber katsoi ihmiskuntaa ensisijaisesti yhteisöinä eikä yksilöinä. Hän näki harvinaisen kirkkaasti, kuinka pitkälti yhteiskuntamme ja talousjärjestelmämme perustuvat virheellisille olettamuksille – tällainen virhe on esimerkiksi taloustieteen yksilökeskeisyys.
Hänelle oli myös selvää, etteivät yhteiskunnalliset ilmiöt tapahtuneet sattumalta, vaan niihin vaikuttivat monenlaiset intressit, yleensä niiden, joilla on rahaa ja valtaa.
Graeber kumosi tarinoita, joita meille on kautta historian kerrottu – tarinoita, joissa alemmuus ja hallittavana oleminen esitetään normina, tai tarinoita, joissa velat pitäisi aina maksaa tai joissa väitetään, että rahaa olisi todella olemassa.
Hän katsoi asioita tuhansien vuosien mittakaavassa. Historiasta jostakin päin maailmaa löytyi aina esimerkki, johon saattoi nojata ja sanoa: asiat voi järjestää toisinkin. Kapitalismi, patriarkaatti ja kansallisvaltio eivät ole maailman luonnollinen tila.
Viime aikoina Graeber kirjoitti merirosvoista itseorganisoituneina yhteisöinä ja kumosi myytin siitä, että maatalouden kehittyminen johti ihmisyhteisöjen hierarkioitumiseen. Graeber myös kirjoitti niin kuin puhui. Hän selitti monimutkaisia asioita ja rakenteita yksinkertaisesti.
Maailma oli tälle optimistille täynnä avoimia kysymyksiä ja mahdollisuuksia.
Hänellä olisi ollut meille vielä paljon annettavaa, niin teoriaa ja poliittista ajattelua kuin lämmintä, älykästä huumoria.
