Ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta voidaan rikkoa taiteilijamyytin suojassa

Kuva: Teos: Tuomas Korkalo

Kokemuksiani taideopiskelijana ja taiteentekijänä 2000-­luvulla:

1. Osallistun viikon esiintymiskurssille, jossa keskitytään tekstin tulkintaan. Opettaja suutelee minua, pyytää huoneeseensa ja siellä hieromaan hänen selkäänsä. Opettaja kertoo, että olen erityinen ja hän näkee minussa jotakin mitä muissa ei ole. Hän näkee minussa näyttelijän.

2. Osallistun näyttelijäntyönkurssille. Päivät alkavat monituntisilla erittäin raskailla fyysisillä harjoituksilla. Joudun oksentamaan välillä. Tästä tilasta käsin alamme ilmaisemaan itseämme. Yksi opettajista seisoo edessäni hikoillen, hikipisarat roiskuvat päälleni, kun hän huutaa kasvot punaisina minua ilmaisemaan eri tunteita kuten vihaa ja seksuaalista halua intensiivisemmin.

3. Olen taideproduktiossa. Työryhmäläinen, joka on asiantuntemuksensa tähden kutsuttu produktioon opettaa minulle uusia tekniikoita, joiden avulla voin kehittyä taiteen tekijänä. Hän tekee minulle seksuaalista väkivaltaa jota kutsuu taideharjoitteeksi.

4. Osallistun yliopisto-opiskelijana kurssille, jonka toinen opettaja on vierailija Teatterikorkeakoulusta. Yhdessä harjoitteessa olemme silmät kiinni ja toinen osallistuja koskettelee minua. Potkaisen reaktiivisesti henkilöä, joka koskettaa minua ns. väärästä paikasta. Samainen opettaja kertoo, että jos olisimme Teatterikorkeakoulussa, tekisimme näitä harjoituksia alasti.

Meiltä hän ei sitä edellytä, sillä emme ole taiteilijoita.

Ota aikaa itsellesi

5. Osallistun harrastajateatterin pääsykokeisiin. Yksi hakijoista saa tehtävän esittää raiskaajaa ja toinen hänen uhriaan.

6. Osallistun näyttelijätyön kurssille. Opettaja teettää harjoitteen, jossa kuljemme tilassa ja tehtävänämme on läpsiä, lyödä ja tyrkkiä vastaantulevia muita osallistujia samalla haukkuen heitä. Opettaja kannustaa intensiivisempään toimintaan. Kukaan ei lopeta harjoitusta.

Taiteen kentällä, opetuksessa ja osana esitysproduktioita viljellään omanlaistaan kielenkäyttöä taiteilijuudesta ja taiteen tekemisestä. Tätä puhetta sekä sitä vahvistavia toimintatapoja ylläpitävät ensi­sijaisesti taideopetusta antavat instituutiot, opettajat ja yksittäisten työryhmien ohjaajat. Puheiden ytimessä on taiteen tekemisen ja näin ollen myös taiteilijan omalakinen luonne, joka eroaa arkitodellisuudesta. Puhun tässä taitelijamyytistä, sillä en löydä parempaa sanaa ilmaisemaan sitä taidealalla ylläpidettyä puhetta ja suhtautumistapaa, joka ei perustu mihinkään tutkimukseen tai laajemmin kerättyyn tietoon. On enemminkin mielipiteitä ja vakiintuneita tapoja.

Yhtenä esimerkkinä voi pitää Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön koulutusohjelman pääsykokeita. Näiden kokeiden ympärillä on paljon taiteilijamyyttiä vahvistavaa puhetta. Muistan itsekin vuonna 2002 hakiessani pohtineeni olenko valmis esittämään orgasmia ja riisumaan itseni, jos tämä olisi tehtävänä, kuten minua olivat valistaneet muut innokkaat teatterintekijät, joilla oli ”tietoa” siitä, mitä kokeissa tapahtuu.

Taiteilijamyyttiin ja taiteen tekemisen myyttiin kietoutuu vahvasti vallankäyttö ja kyseenalaistamattomat taiteen tekijät, jotka ovat ansioituneet taideyhteisön sisällä ja saavuttaneet arvostuksen ja ihailun kautta aseman, jota on vaikea horjuttaa. He myös opettavat, ohjaavat ja toimivat asian­tuntijoina taiteen kentällä. Jos heihin liittyvissä tilanteissa tapahtuu häirintää, syrjintää, alistamista tai väkivaltaa, siihen voi olla vaikea puuttua. Voidaan myöntää, että jotkin menetelmät ovat kyseenalaisia, mutta sitten tulee se suuri mutta. Puhutaan taiteilijan kyvystä uudistaa, hänen visiois­taan, hänen näyistään ja niiden tarpeellisuudesta, jotta Taide voisi kehittyä.

Selitys mitätöi sen mitä on tapahtunut sotkemalla kaksi täysin erillistä asiaa keskenään: yksilöön kohdistetun häirinnän, syrjinnän, alistamisen ja väkivallan, joka voi olla henkistä, fyysistä tai seksuaalista – sekä taiteelliset ansiot.

Taiteellisilla ansioilla ei voi selittää näitä yksilöön kohdistettuja tekoja. Tällainen selitys johtaa kestämättömään seuraamusketjuun, joka ylläpitää taiteilijamyyttiä. Jos taiteella voisi perustella häirintää, syrjintää, alistamista tai väkivaltaa, olisi taidealalla aivan omanlaisensa käsitys esimerkiksi Suomen laista. Tämänkaltaista selittelyä on tosin voinut seurata esimerkiksi #metoo-kampanjaa kritisoivan keskustelut yhteydessä.

”Valta ja sen väärinkäytökset astuvat kuvioihin, kun joku opettajan, asiantuntijan tai ohjaajan asemassa alkaa hyödyntää tilannetta omiin tarkoitusperiinsä tai ei tiedosta oman toimintansa syitä tai seurauksia.”

Myytin ytimessä on siis taiteilija/taiteen opiskelija, joka tekee seuravaa: hän menee rohkeasti epämukavuus­alueelleen, hän koettelee omia rajojaan ja rikkoo niitä. Näin hän kehittyy paremmaksi, oikeaksi taiteilijaksi.

Tässä tehtävässä häntä auttavat opettajat ja ohjaajat, jotka osaavat kannustaa, tyrkkiä ja työntää tämän henkilön kohti epämukavuusaluettaan ja kohti omia rajojaan – ja niiden yli. Tämä tehtävä on tärkeä ja se vaatii voimaa, sillä toinen voi vastustella tätä prosessia. Hän ei ehkä haluakaan mennä epämukavuusalueelleen eikä rikkoja rajojaan. Tämä on kuitenkin välttämätöntä, jotta henkilö kehittyy. Onneksi lopussa kiitos seisoo. Sankari on käynyt manalassa kuten Orfeus ja palannut takaisin elävänä tai paremminkin jonain suurempana: hänestä on tullut taiteilija, joka voi jättää ikuisen jälkensä ihmisten mieliin.

Taide ja etenkin teatteritaide on lähtökohdiltaan ruumiillinen taidemuoto. Suhde ruumiiseen on siten erityinen ja myös erityisen huomion kohteena, kun teatteritaiteen tulevia ammattilaisia koulutetaan. Taideopetuksessa yksi suun­taus on eräänlainen vapautumisen eetos.

Ajatellaan, että kulttuurin ja yhteiskunnan normit, sekä mahdollisesti oma henkilöhistoria kahlitsevat luovaa ilmaisua. Tarvitaan siis keinoja murtautua näiden esteiden ohitse. Ajatellaan, että esimerkiksi ruumista horjuttamalla voidaan horjuttaa kontrolloivaa osaa itsestä.

Opettajan tai ohjaajan johdolla esimerkiksi rasitetaan ruumista, meditoidaan, pyritään hakeutumaan toisiin tajunnallisiin tiloihin ja ohitetaan intiimiksi koetun rajat. Yhtenä kuriositeettina mainittakoon seksuaalisuuteen liittyvien ruumiillisten tekniikoiden lipuminen osaksi esityksiä ja myös taideopetusta. Esimerkiksi Teatterikorkeakoulussa osana Nudity, ­sexuality and gender -kurssia voi kurssikuvauksen mukaan tutkia, miten bdsm (bongage/domination/sadism/masokism) -tekniikat voivat auttaa kyseenalaistamaan ja renkonstruoimaan valtaa, kulttuurisia stereo­typitoita ja sukupuolta.

Näitä edellä mainittuja voidaan kutsua tekniikoiksi, jotka auttavat opiskelijaa ilmaisemaan itseään paremmin ja pääsemään uusille alueille omassa ilmaisussaan. Kun kontrolli on vähentynyt ja tilanne vie mukanaan voi olla, ettei osallistuja ole aina tilanteen tasalla siinä, mitä hänessä tapahtuu ja mitä hänelle tapahtuu. Kiinnostavalta tuntuva harjoite saattaakin alkaa tuntua jälkikäteen ahdistavalta. Myös tilanteen luoma sosiaalinen paine käyttäytyä oikein voi johtaa siihen, että omat rajat tulevat ylitetyksi tavalla jota ei toivoisi. Taide myös normalisoi ja oikeuttaa toiminnan. Valta ja sen väärinkäytökset astuvat kuvioihin, kun joku opettajan, asiantuntijan tai ohjaajan asemassa alkaa hyödyntää tilannetta omiin tarkoitusperiinsä tai ei tiedosta oman toimintansa syitä tai seurauksia.

Horjuttamista voi toki tehdä monin eri tavoin. Taiteilijamyyttiin kuitenkin kuuluu, että tämä on hankalaa, ahdistavaa jopa tuskallista ja usein intiimin rajoja rikkovaa. Olen haastatellut aiheesta lukuisia taiteen piirissä toimivia ystäviäni sekä opiskelijoita Teatterikorkeakoulussa. Kaikilla, joiden kanssa olen puhunut aiheesta on kokemuksia siitä, miten heitä on kannustettu/painostettu/pyydetty/huudettu/vaadittu menemään omalle epämukavuusalueelleen ja ”ylittämään omat rajansa”. Uskoisin, ettei ole yhtäkään taideopiskelijaa, joka ei olisi kuullut puhetta rajojen rikkomisesta.

Pahimmillaan taiteilijamyytti voi mahdollistaa sen, että ihmisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta voidaan rikkoa taideyhteisön sisällä hyväksytysti. Instituutiot voivat suojella mainettaan, työryhmät pelätä rahoituksensa puolesta ja yksittäiset tekijät oman maineensa menettämistä. Hiljaisuus on turvallisempaa. Ainakin hetkellisesti.

Jokaisen taiteen alalla toimivan tulisi miettiä mitä myyttejä, traditioita ja toimintatapoja itse siirtää eteenpäin ja miksi. Ja sitä, haluaako jatkaa hiljaisuuden vaalimista. Taide ei ole koskematon. Taide ei voi olla paikka, jossa ihmisten kokemukset voidaan hiljentää.

Kirjoittaja on esitystaiteen tekijä ja teatteripedagogiikan lehtori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Kommentoi Facebookissa

Liity rauhanarmeijaan
voima
  • 12.11.2019
  • Kuvat Tuomas Korkalo