Lukuaika: 4 minuuttia

Toiveikkaiden hirwiöitten paikallisuudesta

Teksti Olli-Pekka Tennilä Kuvat Ninni Kairisalo & Kasimir Malevich

Kaikki ajattelu on muodollista ja siten paikallista. Tämän myöntäminen tarkentaa ajattelua, väittää runoilija Olli-Pekka Tennilä.

Työskentelyni taustalla on aina ollut peruskokemus, josta en pääse irti. Havahdun metsikössä (tai kielellisten ilmiöiden parissa) havaintoon siitä, miten eri tavoin oliot ovat olemassa. Tai paremmin: Miten erilaista on! Jokin hämmästyttävän lihava ja kirjava toukka pyrkii pakoon muurahaispesän laitamilla. Vieressä limasieniin lukeutuva sudenmaito liikehtii vielä merkittävästi hitaammin. Toinen toistaan vieraammat eliömuodot toteuttavat elinkeinojaan samassa paikassa. Minua kiehtoi se, miten toisiinsa palautumattomilta kaikki intuition nojalla vaikutti. Että asiat ovat olemassa, mutta tyystin eri tavoin. Että eliöt (me) elävät miltei samaa sijaintia, mutta niiden tapa olla olemassa on toisistaan poikkeava, kenties niin perustavasti, että yhteiseksi alueeksi jää vain pieni kaistale, jota voidaan tässä kutsua vaatimattomasti paikaksi tai laajemmin elonkehäksi.

Lopulta olin varma, ettei monimuotoisuuden käsite lainkaan heijasta toistuvan kokemukseni perustavuutta. Tässä kohtaa se tuotti vaikutelman, että olemme jonkin idean äärellä: moni­muotoisuus. Mutta vahva todellisuuden tuntu, jonka kohtasin, liittyi nimenomaan siihen, ettei mitään monimuotoisuutta ole olemassakaan, eikä voi olla, vaan jokseenkin päinvastoin: oman perimätaloutensa varassa tolkuttoman erilaisiksi äityneet oliot siinä kohtaavat toisensa, kuin kohtalon oikusta.

Evoluutiobiologiassa tunnetaan käsite toiveikas hirviö (hopeful monster), jolla viitataan eliöiden ainutkertaisuuden ulottuvuuteen. Kukin eläväinen on olemassa peruuttamattomasti oman perimänsä varassa. Niine hyvineen se etsii omille taipumuksilleen soveliasta paikkaa maailmassa, ikään kuin merkitystä sille, mikä siitä on sattuman oikusta tullut. Evoluutiomekaniikan mukaan mikään ei ole valmista, vaan piirteille, elimille tai perimän mutaatioille on ominaista pikemminkin langeta toteuttamaan erilaisia mahdollistuvia funktioita muuttuvissa olosuhteissa. Esimerkiksi nykyisten lintujen sulkien aiempi käyttötarkoitus liittyi lämmönsäätelyyn, mutta jonkin hitaan tai ehkäpä nykäyksittäin edenneen prosessin kautta, niistä sukeutui osittainen keino nousta ilmaan. Ajatus on häkellyttävä. Ja onko se edes ­ajatus?

Se mitä olevaiset tuossa metsikössä uhkuivat kukin tahoillaan, oli keskenään eri tavoin totaalista. Olemuksensa täyttämää. Oli aivan kuin jokin olisi ollut luhistumisen partaalla tuon kohtaamisen seurauksena. Jos tällainen diversiteetti on mahdollista näin pienellä alueella, mitä onkaan löydettävissä jossain toisaalla? Millaiset olosuhteet, millaiset prosessit voivat tuottaa noin erilaista jälkeä?

Myöhemmin olen perehtynyt ontologiaan, logiikkaan, tietoteoriaan, fysiikkaan, evoluutiobiologiaan ja biolingvistiikkaan, jotka kaikki puskevat omanlaistaan kysymyksenasettelua ja sitä myöten kertomusta siitä, millaisin kytköksin tämä kaikki elonkirjo voisi olla selitettävissä.

Puhutaan diskursseista, joilla tarkoitetaan johonkin tiettyyn kirjalliseen puheavaruuteen kirjautumista.

Mutta samaan aikaan koko asetelma tuntuu jatkuvasti hajoavan perustattomuuteensa, koska tiedämme niin vähän. Tai oikeammin: koko tiedon käsite on jatkuvasti vaarassa, koska yksikään määritelmä tiedolle ei tunnu vastaavan kaikkia kuviteltavissa olevia tapauksia. Mutta perustava tunne moninaisuudesta ei hälvennyt, sillä samalla tavoin noiden tieteen reunamilla ja keskiössä sijaitsevien tutkimushaarojen kohdalla aloin kiinnostua eniten merkityksen kutoutumisen prosessista: siitä miten ne itse ovat oikein muotoutuneet ja millaisin keinoin ne uomaavat kertomustaan. Sanalla sanoen aloin kiinnostua ilmiönä kielestä, jonka piti olla vain työkalu.

Kuinka ollakaan, samantapainen muodollinen diversiteetti kuin tuossa metsikössä, vallitsee ilmiselvästi myös kielessä. Eri kielet tuottavat sangen erilaista ajattelua. Niiden havaintoherkkyys suuntautuu eri tavoin, ja ne saavat aikaan erilaista metafysiikkaa: erilaisia jäsennyksiä todellisuuden rakenteesta. Kaiken lisäksi saman kielen piirissä esiintyy radikaalisti erilaisia merkityksen sukeutumisen prosesseja. Nyt, kirjoittaessani lehteen, sitoudun noudattamaan ilmaisullisesti melko kapean lehtikielen merkityksen muodostusta, sellaista johon lukijat ovat näissä yhteyksissä tottuneet. Puhutaan diskursseista, joilla tarkoitetaan johonkin tiettyyn kirjalliseen puheavaruuteen kirjautumista. Toisin sanoen tutkiessaan todellisuutta kielen välityksellä, kirjautuu väistämättä sisään johonkin tapaan jäsentää kokemaansa. Tämä jäsennyksen tapa määrittää kaikkea eteen avautuvaa tietoa. Eikä siinä kaikki. Edes suorat havainnot eivät ole irti tällaisesta ehdollistumisesta, vaan kytkeytyvät kaikkeen siihen, miten havaitsija on jo aiemmin mieltänyt kohtaamansa, tai millaisille kognitiivisille prosesseille hänen hermostonsa on altistunut. Samoin jopa muodollinen logiikka on jossain määrin kulttuuri­sidonnaista.

Melko yleisenä käsityksenä hyväksytään, ettei ihminen voi sijaita useam­massa paikassa samaan aikaan. Tällainen väite määrittää yhtä hyvin elollisiin lukeutuvan ihmisen kuin paikankin käsitettä. Paikka tarkoittaa jotakin epäämätöntä ja todellista, joka useimmiten otetaan annettuna. Emme kysy, mitä paikka tarkoittaa. Me vain sijaitsemme siinä, ja paikalla, miten se sitten rajautuukin, on omat historiansa määrittämät piirteet, joiden luontevaan olemassaoloon niveltyy selviö, että on olemassa myös toisia paikkoja, jotka ovat monilta osin toisenlaisia. Kaiken lisäksi paikat ovat sillä tavoin mykkiä, että lukeakseen niistä esiin historiaa, joka ne on muovannut, täytyy asiaan omistautua aivan erityisellä antaumuksella. Jos väitän kirjoittavani tätä tekstiä Ylä-Ruthin ravintolassa Jyväskylän Yläkaupungilla 28. tammikuuta 2019 jkr. kellon ollessa 14.08 ja ulkolämmön lauhduttua hiljalleen –18 asteeseen celsiuksen asteikolla, tulen antaneeksi koordinaatteja, joista valistunut ja kulttuurisesti ottaen tarpeeksi lähellä elänyt lukija saattaa kyetä paikantamaan merkittäviä osia tämän tekstin syntyprosessista.

Halusin kiinnittää huomion paikkaan, kategoriaan, joka helposti kaikessa ilmeisyydessään jää huomiotta. Paikka: kaiken kohtaamisen näyttämötön alue, jossa havainnot syntyvät. Kaikki se ylijäämä ja satunnaisuus, joka kutsuu todellisen esiin. Paikan paikkamaisuus syntyy, kun sen lepääminen itsessään on sillä tavoin ilmeistä, että siellä voi havainnoida ja sen jälkeen olettaa tapahtuvan kaikkea mahdollista, sillä juuri kaikkea mahdollista paikoissa tapahtuu. Paikan painovoima alkaa olla todellinen. Se liittyy maaperään. Mater on latinaa ja tarkoittaa äitiä.

Metsikön tapausten kaltaiset kokemukset saivat minut lopulta mehiläisharrastuksen pariin. On äärimmäisen inspiroivaa tutkailla jonkin niin erilaisen elämänmuodon toteutumista. Viettäessään aikaa noiden asioiden äärellä, myös kieli alkaa löytää hiljalleen metaforiaan niiden yhteydestä.

Jos myönnytään siihen, että ajattelulla on tietty historia ja tietyt muodolliset piirteet (kieli), voi yhtä hyvin sanoa, että sillä on jokin maaperä tai että se on jossain määrin paikallista. Evoluutiodynamiikan näkökulmasta erilaistuminen vaatii muuttuvia olosuhteita, joita vuorostaan paikat toisistaan rajautuvina ympäristöinä tuottavat. Toiveikkaat hirviöt löytävät itselleen soveliaita olosuhteita.

Ehkä tiedonkäsityksessämme olisi jo sijaa myöntää, että kunkin elinpiirin materiaaliset (kuten energiaperusta) ja muodolliset ehdot (kuten kieli) määrittävät tietoa yhtä hyvin kuin hengen tai järjen monoteismi. Utopiaksi minulle riittää ajatus, että paralleeli tieto on mahdollista, että on toisin tietämisen tyyssijoja, joissa kaikki on aivan yhtä todellista kuin täällä. Mutta monin osin aivan toisin.

(Omistettu Aimo Nurmiselle, joka työllään kannatteli Pohjolan tumman mehiläisen kannan jatkuvuutta.)

Kirjoittaja on palkittu jyväskyläläinen ­runoilija, ajattelija ja mehiläisten hoitaja.

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 26.2.2019
  • Kuvat Ninni Kairisalo & Kasimir Malevich