Tärkeintä on kosketus

Kuva: Kohtaamisen taide. Laura Rämä ajattelee vieraan kohtaamista kosketuksena silloinkin, kun näkyvää koskettamista ei tapahdu. Kosketus edellyttää silti kaikissa muodoissaan herkkyyttä ja toisen kunnioitusta.

Tämä on ensimmäinen kesä sitten lukioaikojen, kun minulla on peräti kaksi kuukautta lomaa. Aion nukkua paljon, olla ajattelematta mitään ja mennä Lofooteille retkeilemään”, huokaa teltta olalla kalliolaiseen pikkukahvilaan saapuva näyttelijä Laura Rämä.

Ylimääräinen vapaa-aika selittyy sillä, että elokuiseen Kuopio Juhlii -tapahtumaan suunniteltu Kotiteatterin esitys on siirtynyt ensi kesään. Syynä tähän on työryhmän yhden jäsenen onnellinen perhetapahtuma.

”Tässä näkyy vapaan taiteilijuuden ja laitosteatterissa työskentelyn ero. Jälkimmäisessä olisi tietenkin etsitty paikkaaja ja runnottu esitys suunnitellusti läpi. Nyt tuumimme, ettei elämää pidä pakottaa taiteen uomiin, tärkeimmät asiat ensin.”

Peruuntunut Olohuoneessa-­esitys istuu hyvin viime vuosina lähinnä ei-draamallisen esitystaiteen parissa nähdyn Rämän pirtaan. Siinä mediataiteilijan, esitystaiteilija-ohjaajan, tanssitaitelijan ja kahden näyttelijän tiimi pystyttää keskelle yksityistä olohuonetta tanssitangon, jonka ympärille katsojat saapuvat kuin kyläilemään.

”Kotinsa näyttämöksi avaavat ihmiset sitoutuvat siihen, että kuka tahansa voi ostaa lipun ja kävellä sisään. Tavoitteena on sekä elvyttää kyläilyn katoavaa kansanperinnettä että pohtia suhdettamme vieraisiin ja vierauteen”, selittää Rämä.

”Olen yrittänyt oppia hölläämistä ja hellittämistä.”

Nauti yläbanneri

Vierauden kohtaaminen ei ole hänelle vain aihe, vaan myös näkökulma taiteen tekemiseen.

”Työni ydintä on se, miten näyttelijänä ja ihmisenä lähestyn vierasta ja vierautta vastavuoroisella ja kunnioittavalla tavalla. Olen alkanut ajatella tätä ventovieraanvaraisuutena. Siinä vierasta ei pakoteta tutuksi, vaan annetaan vieraan olla mitä on.”

Tämä liittyy läheisesti kosketukseen joka on Rämälle oman taiteen tekemisen tärkein työkäsite.

”Ajattelen vieraan kohtaamista kosketuksena silloinkin, kun näkyvää koskettamista ei tapahdu lainkaan. Esimerkiksi klovnin ihmettely on minulle näkymätöntä kosketusta. Kosketus tekona edellyttää aina herkkyyttä, toisen vaikutuksenalaisuuteen altistumista, kunnioitusta ja rajojen neuvottelua. Silloin kohtaamisen kitka ja hankaus voivat jopa auttaa todellisuuskäsityksiemme törmäyttämisessä toisiinsa.”

Vieraan koskettaminen on Rämälle tuttua jo ohjaaja Pauliina Feodoroffin kanssa toteutetusta esityksestä Sukulaiset (2013). Se kiersi saamelaisalueen kouluissa, kielipesissä ja päiväkodeissa.

”Saamenmaa oli minulle ennestään vieras kulttuuriympäristö. Esityksessä käytettiin kaikkia kolmea Suomessa puhuttavaa saamenkieltä. Tuli väkisinkin pohdittua, että miten minä toimin toisen kulttuurin vieraana ja miten minut otetaan vastaan.”

Samaa teemaa hyödynnettiin myös Feodoroffin ja Rospuutto-ryhmän alkuperäiskansoja ja ilmastomuutosta käsitelleessä liki neljätuntisessa doku­menttiteatteriesityksessä Elonkehä (2016).

Siinä Rämän ja Mirjami Heikkisen esittämät klovnit toimivat katso­jien oppaina, tarjoilivat väliajalla heille kahvia ja pikkuleipiä sekä lopulta saattelivat yleisön lavalle tehtyyn laavuun kuuntelemaan yksityiskohtaista selvitystä pohjoisiin alkuperäiskansoihin ja heidän elinympäristöönsä aikojen kuluessa kohdistuneesta riistosta.

”Tietynlainen vieraan pelko on monille olioille primitiivistä ja tarpeellistakin. Ihminen kuitenkin kykenee esimerkiksi taiteen avulla havaitsemaan sen. Itse pyrin siihen, etten pelkäisi vierautta muissa tai itsessäni. Juuri siinä epäonnistuminen voi synnyttää toisia sortavaa ääriajattelua.”

Klovnerian Rämä löysi opiskelu­aikoinaan Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksella. Vuodesta 2011 hän toiminut myös sairaalaklovnina ympäri Suomea.

”Klovnilla on naamiona pieni punainen nenä, joka toimii työkaluna klovnerian ytimessä olevalle arvo­vapaalle ihmettelylle. Sairaalan käytävällä klovni on kuin muutoksen siementä kantava huutomerkki keskellä harmaata arkea. Tähän liittyy myös syvempi filosofia; nenä tai joku muu pieni poikkeus tuotuna mihin tahansa ympäristöön avaa mahdollisuuden uudenlaiseen ajatteluun ja ihmisten väliseen kohtaamiseen.”

Klovnin ihmettelevään koskettamiseen liittyvä lähetysmistapa oli Rämälle tärkeä myös Katariina Nummisen tutkimuksellisessa esitystaideteoksessa Rakkaus ja toisto, joka nältiin Teatteri Takomossa tänä keväänä. Se nojasi Eeva-Liisa Mannerin Poltetun oranssin (1969) luilleen kaluttujen fragmentaaristen kohtausten ja minimalististen ohjausharjoitteiden väliseen dialogiin.

”Siinä työstimme esimerksi sitä, että kun improvisoidusti ohjeistaa näyttämöllä toista näyttelijää, mitä maailmankuvaa luo näyttämölle. Ja sitäkin, mitä omia tunteita siirtää ohjeisiin, ja miten käyttää valtaa suhteessa toiseen ja yleisöön.”

”Jokaisessa kohtaamisessa elää mikrovallan­kumouksen mahdollisuus.”

Toisenlaisia vallankäytön tutkimuslaboratorioita olivat LCE-kollektiivin (Life Changing Experience) osallistavat esitykset P*lluralli (2014–2016) ja R*steily (2019). Edellisessä yleisöä ajelutettiin Kajaanissa, Kuopiossa ja Pyhäjärvellä henkilöautoissa, joiden sisälle syntyneet pienoisyhteisöt kävivät kolmituntisen kruisailun aikana läpi suunniteltuja ja sattumanvaraisia tilanteita.

”Todellisessa pillurallissa kilpaillaan siitä, kuka on äänekkäin ja millainen auto kenelläkin on. Erilaiset alistavat valtarakenteet näyttäytyvät, eivät vähiten sukupuolirooleissa. Työryhmänä yritimme jakaa esityksen tekijyyttä yhdessä yleisön kanssa. Osallistavien teosten suurin haaste onkin se, että pyrkimys antaa valtaa muille vaati tekijöltä kykyä luopua siitä itse”, kertoo Rämä.

R*steilyssä rajapintaa esittäjien ja yleisön välillä häivytettiin vieläkin pitemmälle. Siinä yleisön ja sen sekaan piiloutuneen työryhmän muodostama 24 hengen seurue vietti yhteisen vuoro­kauden Viron lautalla puhumatta sanaakaan.

”En ole poliitikko, mutta taiteen kautta tapahtuva ihmettely on minulle luonteva tapa työstää valta-asetelmien kyseenalaistamista. Jokaisessa kohtaamisessa elää mikrovallankumouksen mahdollisuus.”

Rämällä on kolmivuotisesta taiteilija-­apurahasta jäljellä vielä vajaa vuosi. Hän kokee kauden vaikuttaneen omaan tapaansa työskennellä pysyvästi.

”Apuraha on mahdollistanut sen, että olen voinut miettiä syvemmin, mitä taiteilijana haluan tehdä. Olen myös ehtinyt aamuisin lukemaan ainakin puolet lehdestä, tuijottamaan nettisarjoja ja silittämään kissaa. Free­lancerin kiireisen arjen keskellä paussien tai edes peruslomien pitäminen saattaa unohtua tai niitä erehtyy pitämään jonain luksuksena mihin ei muka ole varaa.”

Rämä kantaa oman kokemuksen kautta huolta siitä, että jos taiteilijat toistavat tekemisessään nyky-yhteiskunnan vaatimuksia, tämä voi näkyä haitallisesti myös teoksissa.

Tällaista tehokkuusajattelun ja ihanteiden välistä jännitettä käsittelee myös helmikuussa Q-teatterissa ensi-iltaan tuleva Milja Sarkolan näytelmä Hyöty, jossa Rämä näyttelee.

”Samalla kun itse yritän etsiä taiteen kautta vastauksia siihen, miten kohtaan ihmisiä niin työssä kuin vapaa-ajalla, olen yrittänyt oppia hölläämistä ja hellittämistä. Tänne haastatteluun tullessanikin yritin kävellä kiirehtimättä.”

Kotiteatteri: Olohuoneessa

Kuopio Juhlii –tapahtumassa elokuussa 2020.

Milja Sarkola: Hyöty

Q-teatterissa helmikuussa 2020.

Kommentoi Facebookissa

Nauti tyhjyydestä laatikko
Tuomas Rantanen