Kuvataiteilija ja pedagogi Katriina Haikala ei pelkää muutoksia, vaan elää niitä koko ajan. Haikala saa kiksejä kangistuneiden valtarakenteiden tuhoamisesta, vanhojen järjestelmien kyseenalaistamisesta ja taistelusta vapaan ajattelun puolesta.

Kantaaottavalla taiteilijalla on monta rautaa tulessa. Nyt Katriina Haikala valokuvaa miesten, kuten Akseli Gallén-­Kallelan ja Édouard Manet’n, maalaamia taiteen klassikoita uudestaan. Taiteilijat käyttivät aikoinaan malleina prostituoituja, ja niin tekee myös Haikala: malleissa on mukana henkilöitä, jotka tekevät seksityötä. Teoskokonaisuus nähdään kesällä 2019 Mäntän kuvataideviikoilla.

Haikalaa motivoi halu vaikuttaa ja nostaa esiin huomiotta jääneitä kokemuksia.

”Sanoin hiljattain taidekeskustelussa Tokiossa, että koen olevani palveluammatissa. Olen aina ajatellut, ettei taiteeni merkitys ole todellakaan pelkässä itseilmaisussa, vaan haluan käsitellä asioita, jotka vaativat yhteis­kunnallista keskustelua.”

Ihmisillä on monenlaisia taidenäkemyksiä. Itseilmaisua painottava taide on Haikalan mielestä ”ihan ookoo”. Mutta Haikalalle se ei riitä.

”Mun edesmennyt isäni oli palavasieluinen idealisti. Häneltä opin, että maailma ei ole koskaan valmis. Kaiken, mitä meillä on nyt tässä, voi kyseenalaistaa. Kaikki, mitä on rakennettu, on tosiaan vain rakennettu. Sen kaiken voi purkaa ja rakentaa uudestaan”, sanoo Haikala viittoillen ympärilleen Helsingin yliopiston arkkitehtuurisesti tasokkaassa rakennuksessa.

Haastattelun paikka havainnollistaa Haikalan näkemystä. Suuri osa yliopistoa on hiljattain ihan konkreettisesti rakennettu uudestaan, mutta sitä on paljon purettu pois taloudellisilla leikkauksilla ja irtisanomisilla.

Toinen syy haluun vaikuttaa asioihin ja ihmisiin piilee Haikalan peda­gogin taustassa:

”Kasvatuksessa pyritään aina muuttamaan asioita tiedon ja taidon avulla. Ihmisen voi ajatella muuttuvan, kun se saa opetusta, tietoa ja taitoa. Samalla ihmisen ajattelumallit muuttuvat.”

Samalla pitää huolehtia että ihminen muuttuu johonkin parempaan ja ettei vaan vahingossa tulla kasvattaneeksi uusia tuhovoimia.

”Opettajan opinnoissa, tai ihan kaikessa muussakin, kun vaikka luen uutisia, on tärkeää miettiä minkälainen ihmiskäsitys tai maailmankuva milloinkin on taustalla. Ne vaikuttavat juuri siihen, mikä on juuri se ’parempi’ suunta.”

Ihmiskäsityksen ja maailmankuvan paljastaminen saati arvottaminen voi olla hankalaa.

”Enhän mä voi koskaan sanoa jollekulle, että tämä elää ’vääränlaisesti’ tai ’väärässä kulttuurissa’. Kontekstia pitää pystyä ymmärtämään. Silti on asioita, joissa ei anneta periksi ja joissa ei voi luistaa. Ihmisoikeudet ovat tällaisia.”, Haikala sanoo painokkaasti.

Kansalaiset kaduilla ja netissä kommentoivat politiikkaa usein kyynisesti, varsinkin jos puhutaan isoista ongelmista, kuten ilmastonmuutoksesta tai taloudellisesta eriarvoisuudesta. Haikala painottaa, että isot yhteiskunnalliset asiat voivat muuttua.

”Ehdottomasti! Ja tällaiseen ajatteluun mulla on täysin itsekäs syy: toivo. Niin kauan kun on toivoa, on myös elämää”, sanoo Haikala kääntäen kliseen ympäri.

”Kun kaikki toivo on menetetty, voi tehdä itsarin, jättää kaiken ja poistua paikalta. Mutta juuri siksi ja omaa elämääni varten mä haluan ylläpitää ajatusta toivosta jostain paremmasta.”

Toivoa löytää helpommin, kun ymmärtää, etteivät asiat pysy paikallaan.”

”Mikään ei ole niin varmaa, kuin se, että asiat muuttuvat. Mikään ei pysy paikallaan, mikään ei ole status quo -tilassa. Siksi meidän täytyy kunkin tehdä valinta, haluammeko olla mukana muutoksissa ohjaten niitä haluamaamme suuntaan.”

Eräs kuuluisimmista Katriina Haikalan töistä on muotokuvien piirtämisprojekti. Se alkoi pari vuotta sitten, kun Suomen itsenäistymisestä tuli sata vuotta. Haikala oli huomannut, että Suomen historiaa kerrottiin miesten tarinoiden kautta, ja hän halusi nostaa naiset näkyviksi heitä piirtäen.

Taideteos laajeni, ja nyt tavoitteena on saada aikaan tuhannen naiseksi itsensä määrittelevän ihmisen muotokuvat. Hän ei piirrä niitä ainoastaan Suomessa, vaan on jatkanut teostaan ulkomaisissakin taidemuseoissa, kuten Lontoossa, Tokiossa, Roomassa ja Beninissä. Teoksen nimi on Social Portrait – Women Only.

Haikala keskittyy kymmenen minuuttia kerrallaan malliinsa, joka on usein jonottanut pitkäänkin. Malli saa puhua, mutta kohdettaan tuijottava taiteilija ei pysty kommunikaatioon. Piirtäessään Haikala katsoo vain malliaan, mutta ei paperia ollenkaan.

Kymmenen minuuttia on pitkä aika mallille pohtia tunteitaan ja miettiä, miten tässä pitäisi olla. Prosessissa ihmisistä kuoriutuu usein surua. Haikala on saanut paljon tunteikasta palautetta:

”’Minua ei ole koskaan katsottu näin intensiivisesti’ on ollut yleinen kommentti.”

Tuntuuko, kuin koskettaisit ihmistä samalla, vaikket otakaan hänestä kiinni?

”Mä istun kuitenkin yli metrin päässä. Mutta kyllä”, Haikala myöntää. ”Moni on sanonut, jopa ’tuntui, että sä hyväilit minua’”.

Lopuksi piirustuksen malli saa valita kahdesta kuvasta toisen itselleen ja toinen jää Haikalalle. Mukaan tuleva kuva on konkreettinen muisto yhteisestä hetkestä ja osallisuudesta suurempaan kokonaisuuteen, koko teokseen.

Erityisen arvokkaaksi sekä hetken että piirustukset kokivat mallit Japanissa, jossa Haikalan malleina vieraili erityisesti transihmisiä.

”He halusivat tulla näkyviksi omassa yhteiskunnassaan. He sanoivat teokseni olevan siihen ensimäinen askel.”