Tilanteessa, jossa perinteiset puolueet kipuilevat kannatuksensa laskun kanssa populistien yltäessä ennätyslukemiin, ei riitä enää usko oikeassa oloon tai oman kannan lopulliseen voittoon. Kiistassa arvoliberaalien ja arvokonservatiivien välillä on panoksena koko liberaalin demokratian idea. Pyrin tässä artikkelissa perustelemaan, kuinka tällä hetkellä edistyneintä politiikkaa on kyetä synnyttämään yhteiskuntarauhaa, eli mahdollistaa rinnakkaiselo ja luottamus eri tavalla ajattelevien ja toimivien ihmisten välillä ilman keskinäisiä käännytyspyrkimyksiä ja vastakkaisten näkemysten täydellistä tyrmäämistä. Tie tällaiseen politiikan tekoon aukeaa, kun huomio siirretään kaikkien poliittisten katsantokantojen perustavimpiin yhteisiin piirteisiin. Näitä ovat anarkia, eli pyrkimys ehdottomaan vapauteen, ja populääriys, eli pyrkimys synnyttää maksimaalista kollektiivista halua. Kaikissa puolueissa esiintyy molempia pyrkimyksiä, ne vain määrittyvät eri tavoin. Anarkian kannattaminen ei siis johda automaattisesti anarkismiin, eivätkä populäärit pyrkimykset johda populismiin. Näiden tosiasioiden tunnustaminen johtaa päinvastoin liberaalin demokratian itsensä uudelleen määrittelyyn tavalla, joka mahdollistaa ääripäiden mukaan ottamisen.
Anarkiaa laidasta laitaan
Aloitan puhumalla anarkisteista, sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista. Haluan kiinnittää huomiota näiden ääriliikkeiden yhtenevyyksiin. Esteettisesti yksi kadulla mustiin pukeutuva, tunnuksiaan heiluttava ja uhkaavasti käyttäytyvä joukkio hädin tuskin erottuu vastakohdastaan. Ranskan keltaliiviliikkeessä molempien ääripäiden edustajat saattoivat vaivatta soluttautua tuohon sinänsä spontaaniin ja populääriin protestiin, joka kohdistui talouseliitin etuja ajavaa valtiota ja EU:ta vastaan. Tämä ei ole mikään sattuma, vaan osoitus näiden vastakkaisten liikkeiden sukulaisuudesta, jännitteestä, joka läpäisee kiinnostavasti myös kaikki muut puolueet vasemmisto-oikeisto-jatkumossa. Tästä kiusallisesta sukulaisuudesta johtuen vasemmistoanarkisti tunnistaa oikeistoanarkistissa myös arkkivihollisensa ja päinvastoin.
Yhteiskunnan homogenisointi on oikeistoanarkisteille johdonmukainen poliittinen missio, alkaen oikeanlaisesta sukupuolimoraalista, jonka tarkoitus on tuottaa oikeanlaisia kansalaisia.
Mihin perustan väitteeni? Ensinnäkin siihen, että anarkistit, eli niin vasemmistoanarkistit kuin oikeistolaiset anarkistit, ovat molemmat antidemokraattisia liikkeitä. Molemmat yhdistää halveksunta demokraattiseen sovitteluun suostuvia välisarjan puolueita ja demokratian pelisääntöjä kohtaan. Siinä missä vasemmistoanarkistit vuosikymmenestä toiseen vetoavat kansaan, jotta se kääntäisi selkänsä porvarilliselle demokraattiselle järjestykselle ja jättäisi äänestämättä, oikeistoanarkistit pyrkivät nousemaan valtaan ottamalla kyseisen järjestyksen haltuun vain lakkauttaakseen sen. Mikäli jälkimmäiset onnistuvat tässä, on se demokratian loppu ja oikeistolaisen anarkismin alku. – Mitä tämä tarkoittaa?
Vähänkin politiikan historiaan perehtyneet tietävät, että moderneissa yhteiskunnissa on esiintynyt sekä oikeistolaista että vasemmistolaista anarkismia. Parhaana esimerkkinä oikeistolaisesta anarkismista lienee Yhdysvaltain republikaanisen puolueen äärilaita, jota myös maan nykyinen presidentti myötäilee. Sen tavoitteena on selkeästi kaiken valtiollisen valvonnan ja väliintulon minimointi sekä yhtenäiseen arvomaailmaan identifioituneiden yksilöiden maksimaalinen vapaus, niin kutsuttu ”yövartijavaltio”. Suomeksi sanottuna: oikeistolaisessa anarkismissa jokainen hoitaa vain omat asiansa eikä puutu toisen asioihin, niin kauan kuin ne eivät asetu hänen omaa etuaan vastaan.
Tämä periaate toimii mainiosti ja ainoastaan jos arvomaailma yhteiskunnassa on riittävän homogeeninen. Siksi kaiken tasoinen yhteiskunnan homogenisointi on oikeistoanarkisteille johdonmukainen poliittinen missio, alkaen oikeanlaisesta sukupuolimoraalista, jonka tarkoitus on tuottaa oikeanlaisia kansalaisia. Tämänkaltaiseen ”tasa-arvoistumiseen” äärioikeistolainen politiikka suurin piirtein loppuukin. Kaikki muu on tämän jälkeen keskinäistä sopimista, erilaisia ”diilejä” riittävän samanlaisten toimijoiden välillä. Esimerkiksi oikeus aseelliseen itsepuolustukseen sopii hyvin maailmaan, jossa sellaista asiaa kuin ”yhteiskunta” ei pohjimmiltaan edes ole, tai siihen ei luoteta, tai jossa se on vain ”heikkoja” varten.
Oikeistolainen anarkismi eroaa vasemmistolaisesta anarkismista siinä, että sen toteutuminen nykypäivänä nojaa käytännössä vahvaan ja autoritääriseen johtajuuteen. Anarkismin edellytyksiä ylläpitävä johto pysyy kaukana, muotokuvana seinällä, eikä puutu oikeiden kansalaisten asioihin vaan panee sen sijaan kaiken tarmonsa väärien eliminointiin. Oikeistolaisessa anarkismissa diktatuuri ja anarkismi eivät siis sulje toisiaan pois, vaan ne tukevat toisiaan. Putinin Venäjä on malliesimerkki tilasta, jossa yksien oikeus toteuttaa vapaasti ja johdonmukaisesti haluaan, näyttäytyy toiselta kannalta puhtaana mielivaltana. Väitän kuitenkin, että jokainen oikeistopopulistinen liike seuraa valtaan päästessään lopulta samaa kaavaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että Suomen Perussuomalaiset, Ruotsin Ruotsidemokraatit, Saksan AfD, Ranskan FN tai Espanjan Vox toimisivat valtaa saadessaan toisin, vaikka niiden toimenpideohjelmissa voi olla suuriakin eroja. Vaikka ne eivät erilaisten paikkasidonnaisten tavoitteittensa vuoksi kykenisikään Euroopan laajuiseen yhteistyöhön, ne etsivät perinteisesti toisistaan ”veljespuolueita”, eli myös niiden kansainvälinen yhteistyö välttelee demokraatia malleja.
Punamustille anarkisteille jokainen asia on jokaisen asia. Kukaan ei toimi yksin, vaan lähtökohtana on erilaisten yhteisöjen vapaa itseorganisoituminen
Tunnuksistaan huolimatta oikeistopopulistiset puolueet eivät ole ensi sijassa nationalistisia vaan oikeistoanarkistisia liikkeitä, koska ne ovat poliittisia liikeitä ja politiikassa on viime kädessä kysymys aina vallan jaosta. Oikeistopopulististen puolueiden vetoaminen ”Suomeen”, ”Ruotsiin”, ”Saksaan”, ”Ranskaan” tai ”Espanjaan”, eli niin sanottuihin kansallisiinarvoihin, on viime kädessä ideologinen kulissi politiikalle, joka ajaa diktatuurin ja homogeenisen anarkismin liittoa. Niiden agenda on toisin sanoen äärioikeistolainen, riippumatta siitä minkä kannan nuo puolueet kunkin yksittäisen asiakysymyksen kohdalla sitten ottavatkin. Jos kansallinen etu joutuu ristiriitaan tämän valtapoliittisen päämäärän kanssa, kansallinen etu saa väistyä, kuten esimerkiksi Itävallassa näyttää vuosikymmenestä toiseen tapahtuvan.
Poliittisilta päämääriltään ja käytännön toimintatavoiltaan vasemmistoanarkistit ovat tietenkin oikeistoanarkistien vastakohta. Punamustille anarkisteille jokainen asia on jokaisen asia. Kukaan ei toimi yksin, vaan lähtökohtana on erilaisten yhteisöjen vapaa itseorganisoituminen, mikä pitää sisällään oletuksen ihmisten lähtökohtaisesta heterogeenisyydestä, mukaan lukien erilaiset sukupuoliset suuntaukset. Yksinkin saa toki olla, mutta mitään ei pidä omistaa. Siksi veljien ja siskojen apu on aina tarpeen. Ei herraa, ei orjaa, muttei myöskään valtioita, kansoja, eikä niiden välisiä konflikteja. Ei siis myöskään aseita. Sen sijaan suuri määrä ihmisten itseorganisoitumisesta syntyviä ajallispaikallisia ihmisten yhteenliittymiä sekä samanaikaista kuulumista ja kuulumattomuutta niihin. Oikeistoanarkismin edellyttämän yksimielisyyden sijaan vapaus toteutuu monien mielien välisessä suorassa neuvottelussa.
Tällainen voi tänä päivänä kuulostaa utopistiselta, mutta periaatteessa niin ei pitäisi olla. Jos ajatellaan niin sanotun kansalaisyhteiskunnan toimintaa, ja varsinkin kansalaisjärjestöjä, joiden yhteiskunnallinen merkitys Suomessa ollut perinteisesti suuri, on siinä aina enemmän tai vähemmän ilmeinen anarkistinen ulottuvuus – tänä päivänä eri muodoin versovasta aktivismista puhumattakaan. Tässä käytännöllisessä mielessä anarkismi ja demokratia eivät siis ole koskaan sulkeneet toisiaan pois vaan kulkeneet käsi kädessä myös politiikan vasemmalla laidalla.
Anarkia on kaikissa puolueissa vaikuttava ambivalentti voima. Ääriliikkeistä tekee ”äärimmäisiä” se, että ne tekevät anarkiasta itseisarvon. Seuraavaksi osoitan, missä mielessä ja miksi politiikan äärilaidat ovat aina myös populistisia.
Anarkismin populismi, populismin anarkismi
Liberaaliin demokratiaan sopeutuneet poliittiset puolueet tunnustavat toinen toistensa, eli keskenään kilpailevien yhteiskunnallisten luokkien olemassaolon, ja tässä mielessä tietyn suhteellisen epätasa-arvoisuuden. Äärimmäiset poliittiset liikkeet, niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaiset, vaativat ehdotonta tasa-arvoa, joskin niiden kriteerit tasa-arvoisuudelle ovat tasan vastakkaiset. Molemmat tähtäävät mahdollisimman laajamittaiseen anarkiaan, eli kirjaimellisesti vallattomaan, yksilöistä itsestään lähtevän organisoitumisen tilaan – tulkiten sen jälleen täysin vastakkaisilla tavoilla. Kummallekaan liikkeelle talous ei ole arvo sinänsä, vaan niiden talousajattelun perusta on ihmiskäsityksessä: äärimmäinen yhteisyys vasemmistoanarkistien tapauksessa, äärimmäinen yksityisyysoikeistoanarkisteilla.
Koska pääsy ehdottomaan tasa-arvoon ei ole mahdollista demokratian keinoin, molemmat joutuvat turvautumaan suoraan kansaan vetoavaan propagandaan eli juuri populismiin.
Siinä missä perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet ottavat tämän jaon politiikan teon lähtökohdaksi, ääriliikkeet pyrkivät vastapuolen eliminointiin. Koska pääsy ehdottomaan tasa-arvoon ei ole mahdollista demokratian keinoin, molemmat joutuvat turvautumaan suoraan kansaan vetoavaan propagandaan eli juuri populismiin ja sen turvin tapahtuvaan demokraattisen järjestelmän ulkoparlamentaariseen painostukseen. Siinä, missä välisarjan puolueet vetoavat johonkin kansaan, uskovat anarkistit niin vasemmalla kuin oikeallakin suvereenin Kansan olemassaoloon.
Kysymys onkin tästä eteenpäin kirjaimellisesti uskosta. Kun vasemmisto-oikeisto-jako otetaan näin huomioon koko laajuudessaan, eli kun myös vasemmistoanarkismi luetaan sen piiriin sen tämänhetkisestä marginaalisuudesta huolimatta, alkaa esiin tulla jotakin, jota kutsun politiikan hengeksi. Ilmiö alkaa purkautua esiin jälleen vasemmistoanarkistisesta ääripäästä. Ei liene kovinkaan vaikeaa havaita, että vasemmistoanarkistinen utopia tai visio on samalla mitä hengellisin visio: jumalan valtakunta maan päällä, eli kaiken institutionaalisen vallan – niin jumalallisen kuin maallisen – kumoutuminen. Samasta syytä vasemmistoanarkisti on, eikä voi olla muuta kuin tunnustuksellinen ateisti: kaikki mitä on, on tässä ja nyt, ei tuonpuoleisuudessa, ei tulevaisuudessa. Samalla etiikka (omantunnonasiat) ja politiikka (yhteiset asiat) yhtyvät. Kysymyksessä on utopia vailla utopiaa, jonka kautta alkaa paljastua kaiken politiikan implisiittinen hengellisyys. Millä tässä yhteydessä tarkoitan vain sitä, että politiikassa on aina myös kysymys ihmisten (tai vähintäänkin ihmisten, muista eliölajeista puhumattakaan), välisyydestä. Politiikka määrittelee ja säätelee ruumiillisen yhteiselomme reunaehdot: sitä kuinka kuulumme yhteen, ketkä kuuluvat yhteen, kuinka kohtaamme itsemme kaltaiset ja itsellemme vieraat olennot ja kuinka suhtaudumme toinen toisiimme. Kysymys samalla anarkistisesta välitilasta, jota kukaan ei lähtökohtaisesti määrääja jossa kaikki ihmisten välinen organisoituminen tosiasiassa tapahtuu.
Olen käynyt kansan tasolla, ammentanut demokraattisen vallan alkulähteestä.
Käytännössä kysymys on ulottuvuudesta, jota poliittisessa kielessä kutsutaan ”tavallisen kansan tasoksi”, ”kentäksi”, ”katutasoksi” tai ”kansan parissa olemiseksi” ja jonne poliitikot varsinkin vaalikampanjoiden aikaan pyrkivät kilvan pääsemään, laskeutumaan tai, kuten nykyään sanotaan ”jalkautumaan”. Tällä tasolla jokainen poliitikko on taipuvainen muuttumaan populistiksi, mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska kyseisellä tasolla arvoasetelmat ja tittelit on hetkeksi siirretty syrjään ja ihminen joutuu kohtaamaan toisen ihmisen, kanssakansalaisen tasa-arvoisemminkuin oikeasti koskaan ollaan. Kyseinen kohtaaminen, sijoittuipa se koulun juhlasaliin tai torikojuun, on olennaisella tavalla paitsi anarkistinen myös hengellinen: vain me ihmiset, keskenämme, vailla johtajaa, pohtimassa suvereenisti, kenelle vastuu yhteisestä vallankäytöstä seuraavaksi annetaan. Näihin hetkiin poliitikot vaalipuheissaan aina nostalgisesti palaavat ja vetoavat, sillä ne todistavat: olen käynyt kansan tasolla, ammentanut demokraattisen vallan alkulähteestä. Ei ole mitään syytä epäillä kokemusten aitoutta, mutta mihin niiden todellisuus tai totuudellisuus perustuu?
Kun puhutaan poliittisesta ”liikkeestä”, on se mielikuvissamme aina luonteeltaan horisontaalista. Se tarttuu ihmisestä ihmiseen, tempaa mukaansa, johtaa jostakin pois ja johonkin yhteiseen suuntaan. Liikkeen yläpuolella ei ole ketään. Sillä voi olla johtajahahmo, mutta sellaisen olemassaolo ei ole välttämätöntä, kuten jo mainittu keltaliiviliike osoittaa. Erilaisten poliittisten suuntausten pyrkimys omia kyseinen liike omiin nimiinsä on sinänsä kuvaava. Kysymys on tietynlaisesta vapauden kokemuksesta, joka koskaan ei ole vain vapautta jostakin vaan aina myös yhtä olennaisesti vapautta johonkin. Eli tällä vapaudella on suuntansaja halunsa. Kokemus kannustaa yhteiseen toimintaan ja vahvistaa itse itseään. Tällaista liikettä, joka perustuu massojen yhteisesti kokemiin ja tunnustamiin mieltymyksiin, kiinnostuksen tai kavahduksen kohteisiin, voidaan nimittää populaariksi sanan kaikissa merkityksissä.
Näin päästään käsiksi varsinaiseen populismin määritelmään. Populismiaon politiikka, joka ajaa populäärienpyrkimysten avulla tarkoitusperiä, jotka eivät välttämättä liity näihin pyrkimyksiin. Siinä, missä äärivasemmisto on perinteisesti luvannut kaikille ”leipää”, äärioikeisto on luvannut sille puolestaan ”turvaa”. Ne eivät tee näin kuitenkaan leivän tai turvan itsensä vuoksi, vaan poliittisen agendansa vuoksi, joka tähtää vallitsevan järjestyksen kumoamiseen Kansan joukkovoimaan vedoten ja sitä hyväksi käyttäen.
Tällä hetkellä mainittu populaari taso tiedottaa poliittisesti olemassaolostaan ja merkityksestään erityisesti oikeistopopulistisesti, siinä missä se joinakin toisina aikoina tai toissa olosuhteissa on tehnyt niin vasemmistopopulistisesti tai molemmilla tavoilla yhtaikaa. Molemmissa tapauksissa asetelma on seurausta siitä, että demokraattisen päätöksenteon yhteys populääriin tasoon on katkennut tai että populääriä liikehdintää ei ole saatu kanavoitua institutionaaliselle tasolle. Tästä populääristä tyytymättömyydestä ilmauksena on nyt someen syydetty yhdenhengen mielenosoitus. Siitä osoituksena demokraattisten vaalien muuttuminen demokratiaa itseään vastaan kääntyväksi protestiksi: Brexit, Trump, samoin Puolan ja Unkarin turvautuminen konservatiivisten arvojen nimissä oikeistoanarkismia edistäviin rakenteisiin. ”Sorretuksi”, ”petetyksi” tai ”unohdetuksi” itsensä mieltävä Kansa valitsee mieluummin ryövärin kuin virallisesti tunnustetun hyväntekijän. Protestin tuottama tuottama vapauden kokemus on kuitenkin epäsuhdassa sitä hyväksikäyttävien polittisten tahojen kanssa, jotka valtaanpäästessään pyrkivät eliminoimaan mahdollisuuden kaikkeen protestointiin.
Oikeistopopulistien menestys johtunee ennen kaikkea siitä, että toisin kuin muut, he ovat onnistuneet siirtämään fokuksen ihmisten välisyyteen eli populääriin tasoon ja juuri sen piirissä rehottaviin jokapäiväisiin ongelmiin. Mutta vain siinä. Fokusointi tekee sanoman yksinkertaiseksi: kaikki ratkeaa kun esimerkiksi ”maahanmuutto”, johon tässä tapauksessa tiivistyy kaikki se heterogeenisyys jota oikeistoanarkismi vastustaa, saadaan kuriin. Agendan vaiettuna kääntöpuolena on unelma yhteiskunnasta, jossa kansalaisilta on evätty kaikki poliittinen aktiivisuus ja jossa heillä on lupa huolehtia vain omista asioistaan, samalla kun valtaa käyttää kyseenalaistamaton, usein nepotistinen ja korporatiivinen eliitti.
Uuden yhteiskuntarauhan edellytyksenä on sen hyväksyminen, että jokaisella sosiaalisella tai kulttuurillisella ihmisryhmällä, jokaisella puolueella, on paitsi oma näkemys ja kokemus vapaudestaan, myös oikeus siihen.
Jättäkää meidät rauhaan!
Mistä yhteiskuntarauha koostuu? Jos jätetään ideologinen hurskastelu ja mietitään mitä ilmiö käytännössä on, näen sen tarkoittavan yksinkertaisesti sitä, että ihmiset tuntevat olevansa rauhassa toinen toisiltaan, mahdollisuutta olla samaan aikaan yksin ja yhdessä. Uskon, etteivät ihmisten keskuudessa vallitsevat kannat suhteessa päivänpoliittisiin kiistakysymyksiin, joista suurimmat liittyvät tällä hetkellä ilmastokatastrofiin, ole periaatteellisia, toisin kuin puoluepolitiikassa. Kaikki ymmärtänevät ongelmien laajuuden ja samalla sen että ne koskevat kaikkia, myös niitä, jotka ajattelevat poliittisesti toisin kuin itse. Oikeuksia tai vapauksia epääviä toimia tulisi aina tasapainottaa uusia tai toisenlaisia oikeuksia tai vapauksia avaavilla toimenpiteillä. Ongelma syntyy, jos jokin puolue tekee kaikkia koskevista kysymyksistä hegemonisesti ”oman” asiansa. Mikä annetussa tilanteessa on monin tavoin vastuutonta. Populismi tulee purkaa takaisin populaariin. Vaaditut ratkaisut ovat tapauskohtaisia, paikkasidonnaisia, konkreettisia ja tässä mielessä anarkistisia, eli myös poliittisesti luovia.
Haaste on siis lopulta siinä, voimmeko luoda tai hyväksyä tilanteen, jossa yksi vapauden laatu ei välttämättä sulje vastakohtaansa pois. Jossa ne, jotka haluavat järjestäytyä yhdessä, tai ne, joiden maailmankuva rakentuu heidän yksityisyytensä, omaisuutensa ympärille, voivat niin tehdä? Jossa vasemmistolainen ja oikeistolainen anarkia eivät sulje toisiaan pois – toisin kuin ”kansanvaltaisesti” ymmärretyssä demokratiassa ne tekevät? Uuden yhteiskuntarauhan edellytyksenä on sen hyväksyminen, että jokaisella sosiaalisella tai kulttuurillisella ihmisryhmällä, jokaisella puolueella, on paitsi oma näkemys ja kokemus vapaudestaan, myös oikeus siihen. Mikä toisaalta myös tarkoittaa, että jokaisella puolueella on oma anarkistinen momenttinsa, perustavan vallattomuuden tila, jossa usko ja politiikka kohtaavat ja jossa on kokijalleen jotakin pyhää. Sikäli kuin tuo momentti sijaitsee eri kohdissa, kysymys on eri puolueista. Kun puhutaan vapauksien välisistä eroista, ei ole mitään korkeampaa tahoa, johon vedoten kukaan voisi yleistää kaikkia koskevaksi. Sellaiseen tahoon uskominen politiikassa johtaa fundamentalismiin, joka puolestaan johtaa tekoihin, jotka viimeistään todistavat jumaliaan vastaan. Demokratia – ei enää minkään ”kansan” eli demoksen ylivaltana eli kratiana, vaan erilaisten vapauksien välisenä neuvotteluna, jossa pitämällä kiinni omastani tunnustan samalla toisen olemassaolon. Hegemoninen idea demokratiasta, jossa se saattaa kääntyä itseään vastaan, tulisi siis kerta kaikkiaan hylätä.
Olen elämässäni kokenut edellä kuvaamiani heterogeenisen rinnakkaiselon tiloja. Olen nähnyt niiden toteutuvan ajallisesti ja paikallisesti siellä täällä. Tämän päivän autioituvalla maaseudulla, tai lähiöissä, voi tapahtua – olosuhteiden pakosta – kuvatun kaltaista poliittista synkretisimiä ilman sen suurempaa melua. Ihmisten asenne voi olla uudella tavalla suvaitsevaista, mikä tulee ilmi sellaisissa reaktioissa kuin ”kiva kun täällä kukaan yleensä viihtyy”. Tällaiset reaktiot ovat tänä päivänä tyypillisiä ja luontevia. Jossain vaiheessa kulttuurilliseen homogeenisyyteen ei ole kenelläkään varaa, eikä siihen ole välttämättä edes tarvetta. Kysymys on jokapäiväisyyden politiikasta, mutta se voi kuitenkin myös sisältää omat utooppiset hetkensä.
Tänä päivänä yhteiskuntarauhan edistäminen edellyttää, että huomio tulisi siirtää eriarvoisuudesta, moniarvoisuudesta ja monikulttuurisuudesta vielä paljon konkreettisemmalle tasolle. Se pitäisi kohdistaa niiden järjestelyjen tasolle, joiden mukaan voimme kohdata toisemme vapaasti eli halutessamme myös välinpitämättömästi, vailla omantunnon tuskaa. Eri näkemysten ja etujen yhteensovittaminen ja eri tahojen samanaikainen tyytyväiseksi tekeminen ei merkitse poliittista kompromissia, demokratian kurjuutta, vaan päinvastoin sen todellisuutta, onnistumista, jonka ansioista erilaiset vapauden tilat voivat kohdata, elää rinnan, lävistää toisensa, vaikuttua ja kiinnostua toinen toisistaan. Enempää ei politiikalta, jonka yhteisenä nimittäjänä ja mittapuuna on anarkia ja populääriys, ei tule eikä tarvitse vaatia. Olennaisena erona entiseen ajatteluun on kuitenkin se, että kysymys on nyt erilaisista vapauksista, eli erilaisten positiivisen anarkian tilojen avaamisesta, ei ihmisistä, ei kenestäkään ”itsestään”, saati ”kansasta”. Tämä on nyt olennaista. Demokraattinen politiikka ei ole (vain) käännytys- vaan (myös) sovitustyötä. Samasta syystä demokratia ja anarkia eivät ole ristiriidassa keskenään vaan voivat rakentua toinen toisensa varaan ja edistää toinen toisiaan.
Kirjoittaja on teatteriohjaaja, -käsikirjoittaja ja taiteellisen tutkimuksen professori. Koulutukseltaan hän on dramaturgi ja filosofian tohtori.
