Ohjaaja Mikko Roihan mielestä teatterin tehtävä on osoittaa maailman epätäydellisyys. Hänen sovituksensa Johannes Linnankosken Pakolaisista paljastaa suomalaisen sivistyshistorian ohuuden.
Talonpoikaistyyliin puettu ensemble saapastelee kannat puulattialla kopisten tupaan, ja ryhmittyy peilin taakse kyttäämään, kun leski-isäntä Uutela (Heikki Kinnunen) ajaa partaansa. Sekä siistiytymiseen että stalkkaukseen on syynsä, sillä Uutela on menossa naimisiin naapurinsa Keskitalon (Esko Roine) pari sukupolvea nuoremman Manta-tyttären (Riikka Puumalainen) kanssa.
Kyseessä on Mikko Roihan sovitus Johannes Linnankosken romaanista Pakolaiset (1908). Siinä velkaantunut talonpoika yrittää pelastaa poikiensa perintöosuudet hieromalla naimakauppaa tyttärestään. Kun häiden jälkeen Manta osoittautuu olleen raskaana jo valmiiksi, koko hämäläinen perhekunta pakenee häpeää Savoon. Siellä vieraat kohtaavat kyräilyä ja toisenlaisia ennakkoluuloja.
”Paskapuhetta, että olisimme yhtenäinen kansa”, naurahtaa ohjaaja Roiha.
”Yksi teoksen opetus on, että olemme itsekin olleet pakolaisia. Se, miten nykyään naisten ja homojen oikeuksia käytetään keppihevosena maahanmuuttajien vastustamiseen, on erityisen vastenmielistä siksi, että sivistyshistoriamme on niin lyhyt.”
Roihan tulkinnassa nykyaikaa käsitellään silti lähinnä rivien välissä. Aikakaudet kohtaavat selvimmin Moe Mustafan Suomi-Filmin maisemakuvat mieleen tuovissa videoprojisoinneissa sekä Pekko Käpin sähköisellä jouhikolla esittämässä musiikissa.
Pakolaiset on Roihan Raja-Suomi-trilogian päätösosa. Sarjan ensimmäinen oli Maiju Lassilaa vapaasti soveltava Sulaketta lainaamassa (2008) ja toinen Juhani Ahon Juha (2010).
”Kaikissa kolmessa on yhteys maskuliinisuuden kriisiin. Kun komediallisen avausosan Ihalainen ja Vatanen ovat nuoria, Juhan tragediassa päähenkilöt ovat vähän vanhempia. Pakolaisten ukot taas elävät jo kuoleman kynnyksellä. Yhdessä ne kertovat sellaisesta miehisten kunniakäsitysten perinteestä, joka on jo menossa hautaan”, Roiha kuvaa.
Esityksiä yhdistää myös draaman ja tanssi-ilmaisun rinnakkaisuus. Esimerkiksi Juhan kolmiodraaman osapuolten karaktäärit ja koko esityksen dynamiikka paketoitiin tiukasti juuri tanssin intensiteetin varaan.
Myös Pakolaisissa tunnelataus on tiiviimmillään, kun kauppatavaraksi esineellistetty Manta ilmaisee räjähtävän tanssin kautta tukahdutetun intohimonsa ja syyllisyytensä. Sisäisen tuskansa riuhtomana hän kyntää tuvassa kuin mutapellossa, ja huitoo tieltään kalusteissa ilmentyvää omaisuutta.
”Naisen halu haastaa patriarkaattia, koska se ei tottele rahaa. Juhassa asetelma on intiimimpi ja käsittelee miehen yritystä pitää tyttöystävä tyytyväisenä. Mykkä Manta taas on kaiken aktion keskellä muille mysteeri”, selittää Roiha.
Puumalaisen fyysinen tulkinta Mantasta on itse asiassa niin voimakas, että se suorastaan latistaa dialogiin nojautuvia roolihahmoja.
Ahkerasti Suomessa ohjaustöitä tekevä Roiha on asunut Berliinissä jo kymmenkunta vuotta.
”Berliinin teatterimaailmassa ollaan innostavan vapaita isänmurhasta. Edellisten tekijäsukupolvien tekemisiä ei tarvitse tyrkkiä pois tieltä kuten meillä, vaan eri perinteitä suvaitaan rinnakkain. Siksi samaan aikaan yhdellä lavalla voidaan esittää vanhanaikaista tulkintaa jostain Ibsenistä, ja toisella tehdä samasta tekstistä 12-tuntista esitystä, jossa pääosassa ovat ihmisen eritteet.”
Luovan tuottamisen ilmapiirin kautta on löytynyt myös idea maakuntateattereiden yhteistyömallista. Siinä Roihan jo 90-luvulla Helsingissä perustaman Vapaan teatterin johdolla kootaan Riihimäen, Jyväskylän, Kotkan, Kouvolan ja Turun kaupunginteattereiden sekä Teatteri Eurooppa Neljän ja Tanssiteatteri Minimin taiteilijoista koostuva työryhmä. Toissa vuonna kyseisellä mallilla toteutettiin sovitus Orvokki Aution Pesärikosta. Nyt teattereita kiertää puolestaan Maria Jotunin Miehen kylkiluu.
”Tämä on shakespearelaista vankkuriteatteria ja jakamistaloutta. Jaamme kustannukset, onnistumisen ja epäonnistumisen. On myös hienoa, miten sama esitys saa erilaisen vastaanoton eri paikkakunnilla. Emme todellakaan ole yksi kansa!”, Roiha toistaa.
Roihan ohjelmistoon näyttää valikoituvan lähinnä kotimaisten kirjailijoiden vanhoja merkkiteoksia.
”Rakastan klassikoita, koska pyrin välttämään suoraa aikalaisanalyysiä. Iltapäivälehdet tavoittavat nykyajan paljon nopeammin, enkä halua, että ne pääsevät sanelemaan myös sen mitä teatterissa käsitellään. Klassikoiden kautta voi katsoa kahta aikaa rinnakkain ja huomata, kuinka esimerkiksi taloudellinen riippuvuussuhde voi näyttäytyä nyt psykologisempana. Silti se sama asia on siellä.”
Roihan mielestä teatteri on myös epätäydellisyyden taidetta, sillä esityksessä menee aina joku sekunti tai asento toisin kuin alunperin oli ajateltu.
”Mikään siinä ei ole täydellistä, kuten ei elämässäkään. Teatteri on humanistista. Sen vastakohta on tehdä virheettömänä monistettuja tuotteita.”
Entä oletko mielestäsi poliittinen teatterin tekijä?
”Kaikki näyttämöllä olevat asiat voi lukea poliittisen kautta. En silti halua pyrkiä ohjailemaan katsojan kokemusta. Se olisi fasismia. Jos julistaa itsensä poliittisen teatterin tekijäksi, on todennäköisesti kadottanut poliittisen jo kauan aikaa sitten”, toteaa Roiha.
Tärkeämpää on, että esitys onnistuu purkamaan traumoja ja luomaan mahdollisuuden muutokselle.
”Harkitsin esimerkiksi Pakolaisten tekemistä maahanmuuttajien kanssa, mutta se olisi ollut liian helppo ratkaisu.”
Johannes Linnankoski & Mikko Roiha: Pakolaiset
Tampereen Teatterissa 18.5. asti
