Poliitikkojen vinot kravaatit, umpisolmuun menneet kengännauhat, sekä auki olevat suut inhimillistivät liikaa vallan kahvassa olevia tuoreessa teoksessaan Eräitä huomioita suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä (Kosmos, 2019). Valokuvaaja Sakari Piipon esittelee trilogisen valokuvasarjan, joka etenee selittävien esseiden saattelemana. Se alkaa vallan huipulta, kiertää paikallisten, pienempien valtuustojen kautta ja päättyy äänestyskoppeihin. Samaan aikaan nämä valokuvat ovat esillä myös Suomen Valokuvataiteen museossa.

Piipon kuvasarjan ensimmäisessä osassa on kuvia, jotka on otettu ministereistä Valtioneuvoston virallisissa tiedotustilaisuuksissa. Naisia näissä kuvissa ei ole. Ne ovat voimakkaan mustavalkoisia ja vahvan kontrastisia suoran salaman osuessa lähellä kameraa olevaan kohteeseen. Käsien asennot ovat paljonpuhuvia sekä symbolisia. Puvun käyttöä pidetään arvovallan tunnuksena, mutta entäs kun se on rypyssä eikä istu hyvin?

Kuvasarjan toinen osa sijoittuu eduskunnan ja äänestäjien välimaastoon, kunnanvaltuustoihin. Ilmaisu on minimalistista ja tunkkaisen kirkasta. Verrattuna edelliseen osioon kuvattaviin on otettu etäisyyttä. Ikkunat ovat harvassa, joten raikasta ilmaa on vähän. Suoran salaman vuoksi varjoja ei juurikaan ole, mikä symbolisesti viestii myös piilopaikkojen puuttumisesta. Värillisissä kuvissa on nyt myös naisia. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, valtuutetut ovat pukeutuneet arkisesti.

Trilogian kolmannessa osassa päästään kuvainnollisesti lähemmäksi tavallisia ihmisiä. Äänestäessä vaaleissa kansalaiset ovat anonyymejä, joten nyt pääosassa ovat vaalikopit. Ihmisten kasvoja ei näy, tosin joskus vilahtaa joku jalkapari. Ainoat valvovat silmät mitkä kuvissa näkyvät kuuluvat seinillä oleville presidenteille sekä yhdelle elävälle- ja loput täytetyille kuolleille eläimille. Kansa tuntuu kaikonneen tästä demokraattisesta tapahtumasta. 

Sakari Piipon pyrkimys kertoa Suomen politiikasta sai lisämerkityksiä Valtioneuvoston kanslian ryhdyttyä vastahankaiseksi nimenomaan ensimmäisen teossarjan kuvien julkaisun suhteen. Piipon kirja alleviivaakin juuri sitä, miten hänen kuviaan haluttiin kanslian toimesta sensuroida. Ilmeisesti niitä pidettiin liian vaikutusvaltaisena ministeritason päätöksenteosta syntyvien mielikuvien suhteen.

Erityisesti kansliaa tuntuvat häirinneen ministerien rajatut kasvokuvat. Kirjassa tämä näyttäytyy punaisella tussilla yliruksattujen henkilökuvien sarjoina. Näiden kuvien vuoksi kanslia lienee pelännyt, että heidän vaalimansa poliitikkojen ja politiikan uskottavuudesta rapautuu kansan silmissä.  

Kirjassa kanslian puuttumisyritys kuvataan kirjeiden ja esseen kautta.  Niistä käy ilmi, miten kanslia yrittää keksiä erilaisia pykäliä kuvien julkaisemisen kieltämiseksi.  Se osoittauitui kuitenkin mahdottomaksi. Kuvat on otettu tilanteissa, joissa paikalla oli muitakin tiedotusvälineitä ja niiden oikeudet ovat valokuvaajalla itsellään.  

Toisaalta  toisin kuin Valtioneuvoston kanslia halusi ilmeisesti tulkita, valokuvat eivät mitenkään pilkkaa kuvattavia.  Pikemminkin ne inhimillistävät kohteitaan taiteilijan näkemällä tavalla. Samalla ne riisuvat ulkopuolelta rakennetut imagon pönkitykset.

Toisaalta voi kysyä, kannattaako näkemyseroista kiistellä. Poliitikot ja heidän portinvartijansa yrittävät tietenkin pitää käsikirjoituksen omissa käsissään. Piipon kirja puolestaan osoittaa, että Suomessa onneksi valokuvaajan ammattioikeuksiakin kunnioitetaan.

Sakari Piippo: Eräitä huomioita suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä (Kosmos, 2019) & Valokuvataiteen museo, Suuri näyttelytila 5.1.2020 asti.