Ravintolassa poikiensa kanssa illastava vanha kaupparatsu Willy Loman (Hannu-Pekka Björkman) on ajautunut burnoutiin ja saanut yli 30 vuoden uurastuksen jälkeen potkut. Isänsä odotusten kohteena ikänsä kärvistelleellä Biffillä (Aku Hirviniemi) on omista bisneksistään yhtä huonoja uutisia.
Häpeästään ja pikkuveljensä Happyn (Samuli Niittymäki) hämäysyrityksistä huolimatta Biff onnistuu tekemään isälleen selväksi, että tämän tyrkyttämä menestysunelma on ollut alun alkaenkin harhainen. Totuus tekee toisille kipeää, mutta saman elämänvalheen sisäistänyt Happy ei pysty tätä ymmärtämään.
Näin rakentuu avainkohtaus Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon ohjaamassa Kauppamatkustajan kuolemassa. Tämä Arthur Millerin 1949 kantaesitetty klassikko kertoo amerikkalaisen unelman sortumisesta.
”Kyse on duunaritarinasta, jossa minua kiinnostaa ibseniläis-shakespearelaisen perhetragedian ohella ajatus perinnöllisestä pärjäämisestä ja pärjäämättömyydestä. Tuossa kohtauksessa voi nähdä viitteitä myös siihen, miten Trumpin jälkeisessä someajassa ihmiset ajautuvat valitsemaan mihin valheeseen haluavat uskoa”, tuumii Myllyaho.
Vaikka teos on perhekäsitykseltään ja sukupuolirooleiltaan sidottu aikaansa, yllättävän moni asia siinä tuntuu tutulta. Kuten urakeskeisyys, työuupumus, miesroolimallien kriisiytyminen ja turvaverkkojen romahtaminen. Se kertoo liki saman tarinan kuin Ken Loachin tuore elokuva Kiitos tilauksestasi, jossa englantilaisen työläisperheen isä saa pakettikuljetuksen franchising-yrittäjänä tuta markkinavoimien armottomuuden ja tulee kaataneeksi tuskansa lastensa päälle.
”Kyllä nämä teemat näkyvät nyky-Suomessakin. Ajatellaan vaikka postilakkoa tai sitä, miten kapitalismi näyttäytyy vanhusten hoivakodeissa. Eikä meilläkään edes korkeakoulututkinto takaa sellaista palkkaa, kesämökkiä ja etelänmatkoja kuin mitä monet pitävät itsestäänselvinä.”
Keravalaiseen työläisperheeseen syntyneestä Myllyahosta piti tulla automekaanikko. Ammattikoulun jälkeinen työelämä oli kuitenkin pettymys, jonka seurauksena puhkesi masennus. Elämänvalintojen tarkistamisen jälkeen hän päätyi Lahden kansanopiston näyttelijälinjan kautta Teatterikorkeakoulun ohjaajakoulutukseen.
Ennen Kansallisteatterin pääjohtajuutta Myllaho ehti toimia 11 vuotta Ryhmäteatterin taiteellisena johtajana yhdessä Esa Leskisen kanssa.
”Teatterin tekemisessä auttaa kun on monenlaista taustaa. Sitä paitsi teknisten suunnitelmien lukutaidosta on apua Kansallisteatterin peruskorjauksen valmistelussa” naurahtaa Myllyaho.
Samalla hän kertoo, miten tavallista myöhäisempi taiteilijakutsumuksen löytäminen tuotti vahvan motivaation ohella raskaan työrupeaman: se pakotti pikavauhdilla kaventamaan kollegoiden etumatkaa klassisen kulttuurin haltuun ottamisessa.
”Masennuksella oli siis kannaltani hyviä seurauksia. Tunnistan muu-
tenkin, miten omat ahdistukset toimivat usein taiteen tekemisen moottorina.”
Ohjaajauransa käännekohtana Myllyaho näkee Ryhmäteatterille tekemänsä trilogian, joka käsittää näytelmät Paniikki (2005), Kaaos (2008) ja Harmonia (2009).
”Olin ohjannut paljon klassikkoja ja samalla taistellut oman estetiikan ja oman kielen löytämisen kanssa. Näissä näytelmissä löysin vihdoin oikean tapani käsitellä ensin paniikkihäiriöitäni ja pelkojani, sitten omien aggressioideni hallintaa ja lopuksi itse koettua työuupumusta.”
Omaelämänkerrallisuus tuntuu olevan Myllyaholle luonteva lähetysmistapa.
”Trilogiassa tutkin miten voi elää hyvää elämää. Tuoreemmassa Korjaamossa taas ammensin omasta automekaanikon taustastani ja peilasin sen kautta yhteiskunnallisia arvojännitteitä. Ei minulla ole oman elämäni jakamisen suhteen muita filttereitä kuin että henkilöiden nimiä ja paikkoja on vaihdeltu draaman ehdoilla.”
Myllyaho itse ohjaa mieluiten näyttelijälähtöistä perusdraamaa, mutta teatterijohtajana hän kokee tehtäväkseen tarjota nähtäväksi myös uusia esitystaiteen kokeiluja.
”On merkittävää, miten Suurelle näyttämölle Yuval Noah Hararin Sapiensin ohjannut Wauhaus-ryhmä on täysin omasta estetiikastaan huolimatta löytänyt laajan yleisön.”
Samalla Myllyaho haluaa luoda uusia tuottamisen rakenteita. Sellaisia ovat esimerkiksi kotikirjailijoiden kiinnitykset, nuoria osallistava Kantti sekä laitoksissa kiertävä ja turvapaikanhakijoiden kanssa teatteria tekevä Kiertuenäyttämö.
”Taidelähtöistä teatteria tehtäessä pitää olla hereillä. Nyt olemme suunnittelemassa uutta kansainvälistä näyttämöä. Sen alle sopisi esimerkiksi valmisteilla oleva näytelmä, joka kertoo eestiläisistä työntekijöistä Suomessa”, hän paljastaa.
Teatteri näyttäytyy Myllyaholle yhteiskunnallisena taidemuotona.
”Kun puhutaan poliittisesta teatterista taustalta kaikuu usein kumua 1970-luvun kätköistä. Heini Junkkaalan Homoäiti on kuitenkin poliittinen siinä mielessä, että se käsittelee äidin ja homouden paikkaa yhteiskunnassa. Tšehovin Lokin sovituksessa taas poliittisuutta voi nähdä siinä, miten esitys kysyy kuvaamansa ympäristön kautta sitä, miten meidän ajassamme ollaan hukassa suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin.”
Oli kyse klassikosta tai omasta tekstistä Myllyaholle oleellista on, että tekijällä on joku väite siitä ajasta ja paikasta jossa teatteria tehdään.
”Eskapismiteatteri on eri asia. On sellaisia satuja ja farsseja jotka eivät välitä mitään todellisesta maailmasta. Sellaisia saa tehdä, mutta sanoin kerran teatterimme hallitukselle, että jos minua vaadittaisi ottamaan taloon joku Housut pois -formaattimusikaali, minut voisi saman tien erottaa”, Myllyaho hymähtää.
”Teatteri ei ehkä muuta maailmaa kerralla, mutta hyvä esitys jättää jäljen, joka vaikuttaa.”
Arthur Miller & Mika Myllyaho: Kauppamatkustajan kuolema
Esitykset Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 31.3. asti
