Daniel Ellsberg: The Doomsday Machine: Confessions of a Nuclear War Planner. Bloomsbury, 2018, 420 s.
Ydinsotateema on pitkän hiljaiselon jälkeen tulossa laajaan keskusteluun. Taustalla on muun muassa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin viimevuotinen irrottautuminen USA:n ja Venäjän välisestä INF- sopimuksesta. Sopimuksella säädeltiin valtioiden keskimatkan ydinohjuksia. Myös suurvaltojen valtavat investoinnit uusiin ydinaseisiin sekä Israelin ja Pohjois-Korean ydinaseohjelmat varjostavat tulevaisuuttamme.
Daniel Ellsbergin viime vuonna julkaisema kirja The Doomsday Machine varoittaa mahdollisesta ydinsodasta, joka uhkaa meidän ja lastemme henkiä. Uhkana eivät ole vain valtavat ydintuhot räjähdykset ja tappava säteily, vaan myös mahdollisen ydinsodan äkilliset vaikutukset ilmastoon.
Ydinaseiden herkät laukaisujärjestelmät johtavat helposti kaiken tuhoavan sodan syttymiseen vahingossa. Ellsbergin kirja on tärkeä varoitus – ehkä tärkein mitä tiedän.
Ellsberg tuli tunnetuksi vuodettuaan vuonna 1971 Vietnamin sotaa käsittelevät niin kutsutut Pentagonin paperit julkisuuteen. Hän työskenteli 1960-luvulla Yhdysvaltain hallituksen ja ydinasevoimien konsulttina ja osallistui itse ydinsodan suunnitteluun. Tämän jälkeen hän on vuosikymmeniä tutkinut ydinasepolitiikkaa ja ydinsodan vaikutuksia.
Todellisuudessa vielä toisen maailmansodan alussa kenraalitkin pitivät kaupunkien tuhopommituksia murhina.
Ellsberg oikaisee monia ydinsotaan liittyviä harhoja. Yksi sellainen niistä on käsitys, jonka mukaan siviilien joukkomittainen tappaminen olisi jollakin tavalla luonnollinen osa modernia sodankäyntiä. Todellisuudessa vielä toisen maailmansodan alussa kenraalitkin pitivät kaupunkien tuhopommituksia murhina:. Kuitenkin kun lentäjät eivät uusilla pommikoneillaan osuneet sotilaskohteisiin yöllä ja olivat vihollisen armoilla päivällä, ryhdyttiin tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja. Hampuriin, Dresdeniin, Tokioon ja moniin muihin kaupunkeihin kohdistuneet joukkomurhat valtuuttaneilla poliitikoilla ja kenraaleilla olikin sitten moraalittomuuden kannalta lyhyt matka käyttää ydinaseiden käyttöön ta Hiroshimassa ja Nagasakissa.
Valtavien ydinarsenaalien ylläpidon oikeutuksena uskotaan olevan niiden vaikutus pelotevaikutuspelotteina. Ellsberg osoittaa kuitenkin vakuuttavasti, että USA:n ja ilmeisesti myös Venäjän ydinasejärjestelmien ensisijainen tehtävä on ehkäisevän ensi-iskun suorittaminen: uskottaessa vastapuolen olevan käynnistämässä ydinasehyökkäystä esimerkiksi konfliktin kärjistyessä, lähetetään ydinohjukset tuhoamaan vihollisen ydinaseita ja komentokeskuksia. Näin ajatellaan voitavan pienentää siedettäväksi omalle maalle koituva tuho.
Tämä on kuitenkin monista syystä äärimmäisen vaarallinen illuusio.
Ydinohjukset lähtevät liikkeelle ilman presidentin tai ylimmän sotilasjohdon valtuutustakin – ja ainakin Venäjällä joissakin tapauksissa jopa automaattisesti
Kirjan mukaan jo 1950-luvulla Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower delegoi ”ydinsotanapin” painamissen soikeuksia kenraaleilleen ja nämä edelleen alaisilleen. Tämä käytäntö on jatkunut sekä Yhdysvalloissa että Venäjällä näihin päiviin asti.
Siksi komentokeskuksien komentokeskusten tuhoaminen ei hyödytä mitään. Ydinohjukset lähtevät liikkeelle ilman presidentin tai ylimmän sotilasjohdon valtuutustakin – ja ainakin Venäjällä joissakin tapauksissa jopa automaattisesti, kun laitteet ovat havainneethavaitsevat Moskovaan kohdistuneen kohdistuvan ydinasehyökkäyksen.
Koska huomattava suuri osa ydinohjuksista on sukellusveneissä tai liikkuvilla alustoilla, on käytännössä mahdotonta tuhota niitä kaikkia, ennen kuin ne ehditään laukaista.
Toisaalta ajatuksen ydinsodasta selviytymisestä tekee vielä epärealistisemmaksi ilmiö, joka tunnetaan nimellä ”ydintalvi”: Suurten kaupunkien tuhoaminen vetypommeilla nostaisi stratosfääriin valtavia savu- ja nokipilviä, jotka pimentäisivät auringon vähintään kymmeneksi vuodeksi. Näin ollen paineaalloilta, tulipaloilta ja säteilyltä säästyneet ihmiset ja useimmat muut eläimet kuolisivat nälkään. Hyvällä tuurilla muutamia ihmisiä voisi säilyä hengissä, mutta nämä eivät todennäköisesti kokisi itseään onnekkaiksi yrittäessään elää tuhotulla maapallolla.
Suurten kaupunkien tuhoaminen vetypommeilla nostaisi stratosfääriin valtavia savu- ja nokipilviä, jotka pimentäisivät auringon vähintään kymmeneksi vuodeksi.
Kuitenkin juuri tämä irrationaalinen ja tieteellisten tosiseikkojen kanssa ristiriidassa oleva selviytymisilluusio on saanut suurvallat kehittämään äärimmäisen herkän ydinsodan laukaisujärjestelmän. Se voi panna ydinsodan liikkeelle, paitsi vihollisen toimien väärintulkinnan myös pienen teknisen häiriön seurauksena. Stanley Kubrickin elokuvassa ”Tohtori Outolempi” vain Neuvostoliitto oli rakentanut ”tuomiopäiväkoneen”. Todellisuudessa molemmat suuret ydinasevallat ovat luoneet sellaisen.
Tuomiopäivän koneen käynnistymisen todennäköisyyttä lisää vielä se, että etteivät ydinaseet eivät suinkaan ole olleet käyttämättöminä Nagasakin pommituksen jälkeen. Ellsbergin mukaan ainakin Yhdysvallat on 1940-luvun lopulta lähtien vähän väliä uhkaillut ydinaseettomia maita tuomiopäivän pommeillaan. Vaikka jotkut näistä uhkauksista ovat olleet hämäystä, osalla on tarkoitettu täyttä totta. Uhkauksia ei ole pantu toimeen, koska valtiot ovat taipuneet USA:n tahtoon.
Kun jokin maa sinnittelee vastaan, eikä noudata epäoikeutettuja epäoikeudenmukaisia vaatimuksia, seurauksena saattaa olla ketjureaktio, joka johtaa tuomiopäiväkoneen laukaisemiseen.
Kirjan mukaan tuomiopäiväkoneiden nopea purkaminen on ihmiskunnan henkiinjäämisen kannalta ensisijainen tehtävä. Se tapahtuisi tapahtuu ottamalla pois käytöstä kaikki maalta laukaistavat ja suurin osa mereltä laukaistavista strategisista ydinohjuksista. Jos ydinpelotetta halutaan tämän jälkeen ylläpitää, siksi siihen riittävätäisivät muutamien sukellusveneiden ohjukset.
”Ydintuomiopäivän” torjumiseen tarvitaan voimakasta kansanliikettä, minkä syntymistä kirja pyrkii edistämään.
Ellsberg ymmärtää hyvintäysin, etteivät hänen kirjoituksensa riitä käynnistämään tuomiopäiväkoneiden purkamista: ydinsota-armeijoiden ja aseteollisuuden ylläpitämisestä hyötyvät liian monet vaikutusvaltaiset tahot. ”Ydintuomiopäivän” torjumiseen tarvitaan voimakasta kansanliikettä, minkä syntymistä kirja pyrkii edistämään. Liike tarvitsee kuitenkin myös muiden asiantuntijoiden panosta.
Ellsberg yllyttää suurvaltojen virkamiehiä ja sotilaitta vuotamaan julkisuuteen tietoja nykyisen ydinsotastrategian mielipuolisuudesta. Hän katuu syvästi, ettei itse vuotanut jo 1970-luvun alussa ydinsota-asiakirjoja, jotka hän oli kopioinut samaan aikaan kuin Pentagonin paperit.
