Sosiologi Lotta Junnilainen tutki kahta vuokralähiötä viiden vuoden ajan. Vuokratalolähiöiden elämää näyttäisi määrittelevän eriarvoisuus ja omaehtoinen yhteisöllisyys.
Vuokralähiöihin vietäviä yhteisöprojekteja leimaa usein se, että ne tuodaan asukkaiden arkitodellisuuden ulkopuolelta. Sosiologi Lotta Junnilaisen mukaan hankkeita leimaa keskiluokkainen yhteisöideaali ja siksi projektit usein epäonnistuvat. Hänen tutkimuksensa mukaan lähiöissä on yleensä jo valmiiksi yhteisöllisyyden muotonsa ja verkostonsa, joten ulkoapäin tulevat yhteisöhankkeet eivät yleensä tavoita asumuston aitoja tarpeita.
Junnilainen tutki viiden vuoden ajan kahden lähiön elämää ja arkea. Näissä asuvat ihmiset kokivat olevansa yhteiskunnassa ulkopuolisia. Kokemukseen vaikuttivat muun muassa epävakaa asema työmarkkinoilla ja huoli toimeentulosta.
”Monet näkivät maailman muuttuneen huonompaan ja epävakaampaan suuntaan, eivätkä he uskoneet tulevaisuuden tuovan olosuhteisiin parannusta”, Junnilainen toteaa tutkimuksessaan.
Junnilaisen kahta vuokratalolähiötä tarkasteleva tutkimus pitää lähiöt anonyymeinä. Tutkimuksessa ne on nimetty Hallukummuksi ja Routalaksi. Niissä tekemiensä havaintojen perusteella Junnilainen esittää, etteivät luokkaerot ole ainoastaan historian jäänne, vaan näkyvät ihmisten arjessa hyvin konkreettisesti. Elämää lähiöissä määrittää niin eriarvoisuus kuin yhteisöllisyyskin. Arkea kuvaa samanaikaisesti konkreettinen niukkuus, mutta myös asukkaiden välinen solidaarisuus.
Luokkajako ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus näkyvät paitsi asukkaiden kokemuksissa, myös lähiöistä kertovissa tilastoissa. Tutkittujen lähiöiden yli 18-vuotiaista asukkaista ainoastaan vähän yli puolet oli suorittanut perusasteen tutkinnon. Mediaanitulot olivat noin 16 000 euroa vuodessa, mikä on noin 4 000–7 000 euroa vähemmän kuin suurissa kaupungeissa keskimäärin. Äänestysaktiivisuus oli kaupunkiseutujen alhaisinta.
Lähiöiden asukkaat tiesivät itsekin, mitä heistä ja heidän asuinpaikastaan ajateltiin: ongelmalähiöinä, joissa asuu huono-osaisia ihmisiä, joilla on ongelmia.
Negatiivisista puolista huolimatta näiden lähiöiden elämää ja arkea leimasi myös vahva yhteisöllisyys. Asukkaat tunsivat toisensa ja tiesivät millaisia hyödynnettävissä olevia taitoja itse kullakin oli.
”Joku naapureista oli kampaaja, joku kosmetologi ja joku teki tatuointeja. Pirkko toimitti naapureilleen kakkoslaatuisia serviettejä neljän euron kilohintaan, Liisa sai suhteilla muovitavaraa kuten säilytysrasioita ja kertakäyttöastioita, Vellu leipoi ja pesi ikkunoita, Jakelta sai tupakkaa ja Miljalta villasukkia”, Junnilainen kuvaa tutkimuksessaan.
Lähiöissä esiintyvää yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan ole syytä romantisoida. Ei ole olemassa yhtä yhteisöllisyyttä, vaan erilaisia yhteisöllisyyksiä, joiden luonne riippuu kontekstista ja yhteisössä elävien yhteiskunnallisesta asemasta. Yhteisöllisyyttä esiintyy Junnilaisen mukaan yhtä lailla keskiluokkaisilla omakotialueilla kuin alempaa sosioekonomista asemaa edustavissa vuokralähiöissä.
Oleellista on, että tämän yhteisöllisyyden luonne poikkeaa näiden paikkojen välillä toisistaan.
”Tutkimissani lähiöissä avunannon taustalla on konkreettinen niukkuus, joten auttaminen syntyy yhteisön tarpeista. Keskiluokkaisilla asuinalueilla taas naapureiden merkitys voi usein olla pienempi. Apu, jota vuokratalolähiössä voi saada naapureilta, on hyväosaisilla asuinalueilla esimerkiksi helpommin ostettavissa”, Junnilainen kertoo.
Ongelma on, että lähiöihin tuodaan ainoastaan tietynlaista, usein keskiluokkaisen ideaalin mukaista yhteisöllisyyttä. Tämä ei tavoita ongelmien perimmäistä luonnetta.
”Lähiöiden ongelmia yritetään korjata yhteisöllisyydellä, joka on lähinnä romantisoitu ajatus siitä, millainen yhteiskunnan tulisi parhaimmillaan olla. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan muuta lähiöissä asuvien eriarvoista yhteiskunnallista asemaa”, Junnilainen toteaa.
Ranskalainen sosiologi Loïc Wacquant on osoittanut, kuinka media tiedontuottajana on aktiivisesti osallistunut ongelmalähiö-käsitteen vakiinnuttamiseen. Media on myös hänen mukaansa pitkälti vastuussa lähiöalueiden leimaantumisesta.
Junnilainen havaitsi tutkimuksessaan samankaltaisia piirteitä myös Suomessa.
”Yhtäläisyyksiä Ranskan ja Suomen välillä on, vaikka ongelmien taso on toinen.”
Suomessa puhe ongelmalähiöistä alkoi mediassa jo 1970-luvulla.
”Aluksi ongelmiin keskittyvä puhetapa perustui todellisuudessa havaittuihin ilmiöihin, kuten siihen että monet palvelut saapuivat tiettyihin lähiöihin auttamattomasti myöhässä. Myöhemmin tämä puhetapa on alkanut elää omaa elämäänsä. Esimerkiksi silloin, kun tietyt lähiöt määritellään aina huonomaineisiksi, niiden eriarvoista asemaa uusinnetaan. Vaikka huono maine ei perustuisi tosiasioihin, siitä puhuminen pitää mielikuvat elossa” , Junnilainen toteaa.
Junnilaisen tutkimuksen pohjalta voidaan todeta, etteivät ongelmalähiöiden ongelmat palaudu itse alueisiin tai esimerkiksi yksilöiden elämäntapavalintoihin. Koko yhteiskuntaa vaivaavat ongelmat kuten työmarkkinoiden murros tai rakenteellinen työttömyys kuitenkin näkyvät joillain alueilla selvemmin. Ongelmalähiön käsitteen käyttö ei myöskään sovellu kuvaamaan moninaista lähiöelämää.
”Ongelmalähiö-käsitteen käytössä on se vika, että se synnyttää vaikutelman ongelmaihmisistä. Moraalinen puhetapa esimerkiksi asukkaiden passiivisuudesta tai vääränlaisesta käyttäytymisestä ei vastaa todellisuutta”, Junnilainen kertoo.
