30 vuotta Sylvesterin kuolemasta maailma on vihdoin saavuttamassa muunsukupuolisen discotähden kimaltavat korot.

Saapuessaan kirkkaaseen kesäkuun valoon vuonna 1988, Sylvester tiesi herättävänsä huomiota. Tässä meni tähti, jolle oli annettu San Franciscon avaimet, queer-ikoni, joka vain pari vuotta aiemmin oli esitellyt poikaystävänsä antamaa kihlasormusta Joan Rivers show:ssa. Hän oli elinvoimaisimman musiikkigenren, discon kruunaamaton kuningatar.

Rullatuolissa kyyhöttävä laulaja painoi nyt vain 55 kg, harvenneet hiukset oli peitetty suurella lierihatulla, korvissa oli uhmakkaat korvakorut. Kimalteleva hedonismin symboli muistutti haurasta vanhusta.

Sylvesteriä oli alunperin kysytty koko San Francisco Pride -kulkueen johtajaksi, mutta hän oli kieltäytynyt. 30 000 hengen tapahtumassa Sylvester marssi People with AIDS -lipun alla.

Kun Sylvesteriä työnnettiin kulkueessa eteenpäin, ihmiset hiljenivät. Sitten alkoi kuiskuttelu, joitain varovaisia vihellyksiä, ja lopulta hurraus. Sylvester vilkutti ja jakoi satunnaisen lentosuudelman tutuille ja tuntemattomille. Hän oli ehkä liian heikko kävelemään, mutta eteni silti vanhan kuningataräidin arvokkuudella.

Sylvester oli vain 41-vuotias. Mutta nyt kun yhä nuoremmat miehet kuolivat vasemmalla ja oikealla, oli sekin jo saavutus. Ja sitä paitsi, kaikki muistivat vielä San Franciscon hyvät päivät ja noiden päivien soundtrackin.

Kun Sylvester oli 10 vuotta aiemmin ryöpsähtänyt television välityksellä Yhdysvaltojen olohuoneisiin ja laulanut ”You make me feel (mighty real)” mitään vastaavaa ei oltu aiemmin nähty. Mekkoon puettu pitkä musta mies glitterit silmissään, laulamassa kovaa ja korkealta kuinka tunsi olonsa ”valtavan todelliseksi”. Ja kun ohjelman juontaja puhutteli Sylvesteriä ”drag queenina”, korjasi tämä nopeasti ”en ole drag queen, olen Sylvester”. Tämä ei ollut esiintymisasu, tämä oli todellista.

Vaikka Sylvester tuntui syttyneen taivaalle yhdessä yössä, oli tie tähtiin ollut pitkä. Maantieteellisesti se kulki 600 kilometriä Wattsissa, Los Angelesista San Fransiscoon. Keskiluokkaiseen afrikanamerikkalaiseen perheeseen syntynyt Sylvester James Jr. oli pienestä pitäen hieman ”erityinen”, kuten hänen äitinsä tapasi sanoa. ”Dooni” oli feminiininen ja huoliteltu pikkupoika, joka tykkäsi prinsessasaduista ja laulamisesta. Hän saattoi istua tunteja hipihiljaa ja tuijottaa klassisia mustavalkofilmejä, tähteydestä ja glamourista haaveillen. 11-vuotiaana Sylvester kertoi, että hänellä oli ollut ”suhde” erään kirkonmiehen kanssa. Sylvester sanoi myöhemminkin, että seksiä oli harrastettu yhteisymmärryksessä, vaikka nykykäsityksen mukaan kyseessä oli seksuaalinen hyväksikäyttö. Tapauksen johdosta Sylvester joutui lopettamaan rakkaan gospelkuoroharrastuksensa. Aviorikkojat, juopot, huorintekijät ja muut vielä menivät, mutta julkinen homoseksuaali ei voinut olla osa kirkkokuoroa. Pari vuotta myöhemmin hän karkasi kotoa.

Sylvester löysi uuden perheen Los Angelesin Disquotays -jengistä. Disquotays oli joukko villejä teini-ikäisiä mustia homopoikia, jotka tykkäsivät pukeutua naisten vaatteisiin, bailata ja näpistellä kaupoista. Kaikki tämä oli laitonta 60-luvun Kaliforniassa. Välissä Sylvester saattoi piipahtaa yön tai kaksi kotonaan tai isoäidillään, mutta nyt aina uudessa lookissaan. Huuto ja riidat eivät hetkauttaneet poikaa, jolla oli ”muulin” itsepäisyys. Valmistuessaan vuonna 1968 Jordan High Schoolista, poseerasi Sylvester valmistujaiskuvassaan sinisessä sifonkimekossa ja mehiläispesäkampauksessa.

Ja tämä oli vasta alkua.

1970-luvun alkuun mennessä Disquotaysit olivat hajonneet omille teilleen, ja Sylvester päätti muuttaa Amerikan friikeimpään kaupunkiin: San Franciscoon. Sylvester upposi Friscon vaihtoehtokulttuuriin kuin kuuma veitsi voihin. Pian hän oli paikallinen julkkis ja osa 70-luvun alun kohutuinta avantgarde performanssi-taide- & drag -ryhmää The Cockettesia. Epätavallisen sielukkaalla falsetilla laulava, naisten kirppisvaatteisiin pukeutuva, mutta muuten yllättävän maskuliinen diiva, ja häntä säestävä ”Hot Band”, nousivat omaksi show:kseen Cockettes-show:n sisällä. Ja kun Cockettesien hehku alkoi viilentyä näkyi kunnianhimoisesta Sylvesteristä enää vain etääntyvät tolppakorot.

Yhdessä Hot Bandin kanssa Sylvester julkaisi 2 albumia ja keikkaili ahkerasti Länsirannikolla. 1972 he esiintyivät David Bowien lämmittelybändinä kotikaupungissaan. Ziggy Stardust ei ihan toiminut Friscossa: kehnosti myyneen keikan valopilkku oli Sylvesterin setti. Bowie totesikin, että San Francisco ei tarvitse David Bowieta, heillä on jo Sylvester.

Se kuuluisa ”jokin” ei silti vielä ihan klikannut blues ja gospel -vaikutteisilla ensilevytyksillä, mutta vähä vähältä oikeat palat alkoivat löytymään. 1975 Sylvester lisäsi keikkakokoonpanoonsa kaksi isoäänistä ja -kokoista naislaulajaa; tulevat klubikuningattaret Martha Washin ja Izora Rhodesin (jotka levyttäisivät myöhemmin mm. jättihiti It’s Raining Men:in). Toinen arvokas löytö oli musiikkia San Fransisco Collegessa opiskellut syntetisaattorivelho Patrick Cowley, joka oli kulkenut kokeiluissaan elektronisen musiikin pioneerin, transtaiteilija Wendy Carlosin viitoittamaa polkua.

Sylvester solmi levytyssopimuksen muun muassa Creedence Clearwater Revival:n kotina tunnetun Fantasy Recordsin kanssa. Kesyimmilläänkin androgyynin tähden markkinoiminen tuotti uudelle levy-yhtiölle harmaita hiuksia. Sylvesterin keräämä ”dreamteam” oli kenen tahansa keski-ikäisen, valkoisen, sikaniska-levy-yhtiöpomon pahin painajainen: falsetissa laulava musta kuningatar, kokeellinen syntikkahomo ja kaksi valtavan ylipainoista mustaa matamia. Kuinka tällaisella köörillä voisi muka tehdä rahaa, kun tarjolla oli Olivia Newton-Johnin ja John Travoltan kaltaisia mukavia muksuja.

Ääni kellossa muuttui, kun Sylvester löysi sen viimeisen puuttuvan palan: discon!

Vuosikymmenen alussa homokylpylöistä ja pikkuklubeilta noussut uusi, erityisesti mustien ja latinoiden suosima soundi, oli muuttunut miljardibisnekseksi viimeistään Saturday Night Fever -leffan massiivisen menestyksen myötä. Tavallaan paras disco oli kaikkea sitä mitä Sylvester ja San Fransisco olivat edustaneet jo toistakymmentä vuotta: seksimyönteistä hedonismia, autenttisen oman itsensä juhlintaa ja individualismia. Nyt kun valtavirta oli vihdoin päässyt messiin, oli tähteydestä edelleen haaveileva Sylvester itsekin valmis ratsastamaan aallolla.

”You make me feel (mighty real)” ja kultaa myynyt Step II -albumi tekivät Sylvesteristä vihdoin myös taloudellisesti sen menestyksen, joka hän oli aina tiennyt olevansakin.

Discotuotteeksi Sylvester ei kuitenkaan taipunut. Vuosia pikkubaareissa veivannut artisti oli pikemminkin old-school bändijohtaja, samaan tapaan kuin vaikkapa James Brown. Muusikot soittivat hänen bändissään, tuottajat työskentelivät hänen levyillään ja levynkansitaiteilijat kuvasivat hänen visiotaan. Kun Fantasy Records julkaisi lupaa kysymättä maxisinglen ulkopuolisen mixaajan uudelleen editoimasta ja ”konseptoimasta” Dance (Disco Heat) -hitistä, marssi Sylvester Fantasyn toimistolle, heitti kasan levyjä seinään ja julisti, että tämä sai olla viimeinen kerta kuin näin toimitaan: ”kukaan muu ei konseptoi minua – MINÄ olen se konsepti”.

Sylvesterin radikaaliutta on vaikea jälkikäteen hahmottaa. Kun Sylvesteristä vuonna 1978 tuli kansainvälinen tähti, hänellä ei käytännössä ollut edeltäjiä. Kukaan ei ollut tehnyt samaa aiemmin. Hän oli rodullistettu, queer, muunsukupuolinen ja valtavirrassa. Ehkä lähin vertailukohta olisi Little Richard, joka on tottakai legenda, mutta myös hyvin erilainen artisti. Sylvester oli neiti joka otti sanan ”neiti” ja taivutti sen mutkalle ja otti omaan käyttöönsä. Hän ei myöskään pelännyt ottaa tuota mutkaa ja huitaista sillä haavoittavasti ketä tahansa ääliötä, joka tietämättömyyttään lähti huutelemaan Sylvesterille.

2018 on jo hieman helpompaa. Meillä on soittolistoilla jo joitain queer-artisteja, kuten Troye Sivan, Kiddy Smile ja Mykki Blanco. Television puolella RuPaulin Drag Race on tehnyt drag queeneista kokoperheen kivaa katsottavaa, ja viimeistään Caitlyn Jennerin sukupuolenkorjaus teki sanasta ”trans” termin, jonka jokainen perähikiäläinenkin hahmottaa. Silti avoimesti homo, rodullistettu, feminiininen esiintyjä, kuten jättihittejä muille kirjoittanut MNEK, joutuu helposti tyytymään pop-koneiston muruihin ja listan alimpiin sijoihin.

Sylvester jäi muutamalla radiohitillään hieman epäreilusti tuntemattomaksi suuruudeksi disco- ja house-musiikin ulkopuolella. Mutta joskus tarvitaan vain se yksi laulu, kuten ”Mighty Real” muuttamaan maailmaa ja populaarikulttuurin kulkua. Sylvesterin gospel-pohjainen messuaminen tanssilattialla toi Jumalan genreen, joka jo lähtökohtaisesti tuntui monesta jumalattomalta.

Sylvesterin vahvin musiikillinen perintö lienee hänen työnsä tuottaja Patrick Cowleyn kanssa. Juuri Cowleyn mixauspöydällä levittämä tähtipöly teki Mighty Realista niin vastustamattoman, ja albumi ”Stars” sekä heidän 80-luvun alun yhteistyönsä ”Do You Wanna Funk”, toimivat sinikopiona niin sanotulle ”High energy” musiikille. Hi-NRG oli discon jälkeläinen, joka nousi 80-luvun alussa homoklubien darkroomeista yhdeksi vuosikymmenen hallitsevista pop-trendeistä, kiitos pioneerien kuten Sylvesterin ja Cowleyn, sekä soundin myöhempien kaupallistajien Stock-Aitken-Watermanin. Tarvitsee kuunnella vain Dead Or Aliven kasarihitti ”You Spin Me Round (Like a Record)” niin tajuaa, kuinka valtava heidän vaikutuksena lopulta oli.

Menestyksestä nauttiminen jäi molemmille lyhytaikaiseksi. Cowley valitteli jo keväällä 1980 tuntevansa olonsa epätavallisen heikoksi. Hän ei ollut ainoa. Jotain oli muuttunut ja kukaan ei osannut edes pelätä mitä odotti kulman takana. Cowley menehtyi syyskuussa 1982. Samassa kuussa Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus nimesi uuden ja hämmentävän taudin ”AIDSiksi”.

AIDS muutti amerikkalaisen kulttuurin, sanoi Fran Lebowitz muutama vuosi sitten haastattelussa:

”AIDSin vaikutus oli kuin sota pienessä maassa. Hieman kuin ensimmäisessä maailmansodassa, kun koko sukupolvi englantilaismiehiä kuoli yhdellä kerralla. Sama tapahtui AIDSin kanssa; kokonainen sukupolvi homomiehiä kuoli muutaman vuoden sisällä melkein kerralla. Ja ensimmäiset AIDSiin kuolleet ihmiset olivat taiteilijoita. He olivat myös ne kaikkein mielenkiintoisimmat ihmiset.”

San Francisco oli ollut Amerikan gay-mekka, ihmemaa Oz ja turvasatama. Nyt siitä tuli hautausmaa. Vuoteen 1992 mennessä AIDSista oli tullut 22-25-vuotiaiden miesten pahin tappaja Yhdysvalloissa. 1990-luvun puoleenväliin mennessä noin 20,530 henkeä San Fransiscon arvioidusta 58,000 homomiehestä oli sairastunut AIDSiin.

Sylvesteriä ei koskaan virallisesti diagnosoitu. Hän oli hoitanut poikaystävänsä Rickin hautaan ja tiesi sairastuneensa itsekin. Vuoden 1987 jälkeen laulajan kunto heikkeni, mutta hän marssi eteenpäin kaikella elinvoimallaan; shopaten ostos-tv:stä vielä sairaalavuoteeltaankin. Viimeisenä vuotenaan hän myös antoi sarjan avoimia haastatteluita lehdistölle, esimerkiksi brittien NME:lle. Samaan aikaan monet muut HIV-positiiviset julkisuuden henkilöt kuten Rock Hudson ja Freddie Mercury valitsivat hiljaisuuden.

Discon biitti; 120 iskua per minuutti on noin kaksi kertaa normaalin sydämen lyöntitiheys. Kiivaat discolyönnit jättivät Sylvesterin elinajaksi 41 vuotta.

Silti: lopulta edes kuolema ei ole kyennyt himmentämään musiikin elinvoimaa. Toisin kuin esimerkiksi samana vuonna kuolleen Liberacen, ei Sylvesterin elämäntyö koskaan muuttunut eilisen kitchiksi, josta voi nauttia vain camp-hengessä. Mighty Real soi edelleen elokuvissa, discoissa ja mainoksissa, musikaali tähden elämästä pyörii viidettä vuotta, elokuvastakin on ollut huhuja. Sylvesterin ei-binääriset lapset ovat vallanneet RuPaulin Drag Racen myötä youtuben ja instagramin.

Sylvester sanoi kerran: ”Joskus ihmiset saavat meidät tuntemaan niin kuin olisimme kummallisia, mutta emme me ole kummallisia. Noiden ihmisten täytyy vain saada meidät kiinni”.

30 vuotta myöhemmin näyttää siltä, että olemme lopulta saamassa Sylvesterin kiinni. Maailma on mönkinyt Sylvesterin kaltaisten pioneerin jalanjäljissä kohti vapaampaa, avoimempaa ja inklusiivisempaa olemista. Henkisyydessä puhutaan usein transformatiivisuudesta, muutoksesta joka seuraa pyhästä kokemuksesta. Tätä samaa transformatiivista tunnetta Sylvester tarjoili ihmisille, jotka etsivät ekstaasia ja yhteyttä tanssilattialta. ”Stars” -hitillä hän lauloi ”olet tähti, jokainen on yksi, olet tähti, ja tapahdut vain kerran”. Tämä oli Sylvesterin visio; tähti ei ole kukaan erityinen, jokainen on tähti. Ja lopulta kaikki on kutsuttu samaan kimaltelevaan juhlaan universumin laidalle, meidän pitää vain tajuta se – ja tanssia.