Mediakasvatus auttaa suhteuttamaan elokuvien esittelemiä ilmiöitä.
Iram Haqin ohjaama ja käsikirjoittama draama Mitä meistä puhutaan herättää katsojassa ristitiiraisia tunteita. Vahva elokuva perustuu Haqin mukaan osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Samalla se on kertomus naisiin kohdistuvasta rakenteellisesta väkivallasta.
Mitä meistä puhutaan kuvaa rankkaa väkivaltaa, mutta se myös peilaa Haqin I Am Yours –esikoiselokuvan tavoin kahden kulttuurin välisiä ristiriitoja nimenomaan naisena olemisen kautta. Haqin elokuva ottaa tärkeän yhteiskunnallisen roolin tuomalla rodullistetun naisen puheenvuoron mukaan ajankohtaiseen keskusteluun.
Elokuvan päähenkilö, 16-vuotias oslolainen Nisha (Maria Mozhdah), tasapainoilee vanhempiensa edustaman pakistanilaisen kulttuurin vaatimusten ja pohjoismaisen liberaalin elämäntavan välillä. Nishan vapaa norjalaisteinin elämä kokee voimakkaimman törmäyksen kotikulttuurin kanssa, kun isä (Adil Hussain) löytää pojan Nishan huoneesta. Isää näennäisesti velvoittavien kunniasäädösten seurauksena Nisha viedään vasten omaa tahtoaan vanhempiensa kotimaahan uudelleenkoulutukseen.
Nisha kokee isänsä ja veljensä taholta rankkaa henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Kontrollointi, eristäminen ja jopa kidnappaaminen ovat keinoja pelastaa perheen kunnia. Sosiaaliviranomaisetkin ovat voimattomia, kun tytär kokee ristiriitaa oman itsemääräämisoikeuden, vapaudenkaipuun ja velvollisuudentunteen välillä. Rakkaus perheeseen saa tytön myös suojelemaan heitä.
Myös isä on roolinsa vanki. Elokuvan ansio on se, että se ei syytä henkilöiden käytöksestä heidän persoonallisuuspiirteitään vaan rooleja, jotka asettavat heidät tiettyihin asetelmiin.
Elokuva pitäytyy kuitenkin tiukasti Nishan näkökulmassa. Nisha ei tyydy uhrin osaan, hän on toimija, ja hänen toimijuutensa kuljettaa elokuvaa.
Ihmisoikeusliiton pääsihteerin Kaari Mattilan mukaan elokuva kuvaa osuvasti tilanteen kompleksisuutta, perheen sisäisiä lojaliteetteja ja uhrin sisäisiä ristiriitoja. Mattila huomauttaa myös, että vaikka katsojalle Nishan käytös saattaa näyttäytyä teinille tyypillisenä rajojen koettelemisena, tytön kannalta kyseessä on todellinen uhkatilanne. Todellisuudessakin väkivalta saattaa alkaa lievänä rajoittamisena siveellisyyden ja kunnian nimissä. Mattilan mielestä elokuva kuvaakin realistisesti kunniaan liittyvän väkivallan ilmiötä: rajoittamista, väkivaltaa ja sillä uhkailua sekä avioliittoon pakottamista.
Mitä meistä puhutaan -elokuvan kaltaiset tarinat, jotka paljastavat rakenteita yksilötarinoiden kautta, ovat tärkeitä elokuva- ja ihmisoikeuskasvatuksen työkaluja. Parhaimmillaan molemmat voivat toimia sortavien rakenteiden paljastajana ja purkajana.
On tärkeää pitää huolta siitä, ettei epäkohtien ja rakenteellisen väkivallan esiin nostaminen vahvista vahingollisia kulttuurisia stereotypioita.
”Riski negatiivisten stereotypioiden vahvistamiseen on aina olemassa, mutta rasismin pelon takia ei pidä jättää puhumatta vakavasta väkivallasta. Tarinoiden pitäisikin olla todella taiten tehtyjä”, toteaa Kaari Mattila ja peräänkuuluttaa myös uutismedian vastuuta ymmärtää tarpeeksi hyvin ilmiöt, joista kirjoittaa. Hänen vinkkinsä vastuulliseen viestintään on tarjota asiallista tietoa, suhteuttaa se valtakulttuurissa ilmenevään väkivaltaan ja ihmisoikeusrikkomuksiin sekä ymmärtää väkivalta jatkumona.
”Suomessakin hyvin yleinen lähisuhdeväkivalta on mekanismeiltaan monella tapaa samanlaista. Erona niin kutsutun kunniaan liittyvän väkivallan osalta on väkivallan yhteisöllinen luonne.”
Kun elokuvaa katsotaan esimerkiksi koulukinonäytöksessä, se voi parhaimmillaan toimia toiseuttamisen purkajana, kun katsomiskokemus käsitellään huolellisesti ja elokuvan herättämiä tunnekokemuksia analysoidaan eri näkökulmista.
Elokuva herättää pohtimaan myös elokuvakasvatusta. Tunteisiin voimakkaasti vetoava elokuva vie ajatukset elokuvakasvatuksen ytimeen, empatiaan ja tunnetaitoihin. Empatia voi olla tehokas oppimisen väline, ja sitä pitäisikin hyödyntää elokuvakasvatuksessa tietoisesti.
Elokuva- ja mediakasvatuksen rooli on myös tarjota käsiteltävästä aiheesta faktatietoa, johon tunnekokemukset voi suhteuttaa. Tunne-elämyksen herättämä empatia ja sen tietopohjainen erittely ovat avaimia elokuvan teemojen monipuoliseen ymmärtämiseen. Elokuvan kuvaamat tapahtumat houkuttelevat myötäelämään, mutta rakenteellisen väkivallan kuvaaminen ei oikeuta yhteisön ja kulttuurin yksipuolista tuomitsemista.
Teemoja päästäänkin kunnolla purkamaan vasta, kun pohditaan sukupuolittunutta, rakenteellista väkivaltaa laajemmin, myös pohjoismaisen valtakulttuurin kontekstissa. Olisi kiinnostavaa nähdä jatko-osa, jossa ruoditaan pohjoismaisen yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan ongelmia.
Elokuvan dramaturgia rakentuu pitkälti Nishan kaksoiselämän kautta nähdylle vastakkainasettelulle, mikä on paikoin ongelmallista. Esimerkiksi pakistanilaisnaiset, jotka eivät vielä ole länsimaisen elämäntavan ”vapauttamia”, ovat vain osa sortavaa rakennetta, ilman omaa ääntä. Elokuvan ainoat itsenäiset, kompleksiset ja moniulotteiset hahmot ovat Nisha ja hänen isänsä, joiden väliselle suhteelle elokuvan konflikti ja sen ratkaisu lopulta rakentuvat.
Elokuva mahdollistaa myös tapahtumien monisyisen tarkastelun. Vaikka näkökulma on vahvasti Nishan, myös isä käy omat kamppailunsa vahvasti velvoittavien perinteiden sekä vanhemman rakkauden välillä. Lopulta elokuva osoittaa hienovaraisesti, miten patriarkaatti – esiintyipä se minkä kulttuurin kaavussa tahansa – vahingoittaa lopulta myös miehiä. Sovittelevalla otteella on vastineensa myös tosielämässä: Iram Haq ehti sopia välit isänsä kanssa ennen tämän kuolemaa.
Norjassa elokuva oli yleisömenestys. Toivottavasti tulevaisuudessa nähdään yhä enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvia naistekijöiden elokuvia.
Mitä meistä puhutaan Espoo Ciné -elokuvafestivaalilla 5.5.
Elokuvateattereissa 18.5. alkaen.
Kirjoittaja toimii tuottajana valtakunnallisessa elokuvakasvatusyhdistyksessä Koulukinossa, joka tukee koulujen elokuva- ja mediakasvatustyötä. Mitä meistä puhutaan -elokuvan oppimateriaali julkaistaan touko–kesäkuussa osoitteessa www.koulukino.fi.
