Teksti Nora Rinne

Toimin kahdessa maailmassa, jotka tietävät tuskin mitään toisistaan: olen esitystaiteilija ja Salkkari-näyttelijä.

Valmistuin teatteritaiteen maisteriksi esitystaiteesta ja teen esitysinstal­laa­tioi­ta Kiasma-teatterin kaltaisiin ympäristöihin. Pohdin esittävää taidetta ja kirjoitan siitä sivuten taidehistoriaa, taiteen teoriaa ja filosofiaa. Opetan esitysdramaturgian tuntiopettajana Teatterikorkeakoulussa.

Mutta olen myös Salkkari-Camilla ja yksi Tuhmista tädeistä. Kerron ammattilaisen kauniisti meikkaamana päivälehden haastattelijalle kesäsuunnitelmistani ja siitä, miten pidän itseni kunnossa.

Taiteestahan ei oikein tahdo saada palkkaa. Kuten taiteilija Teemu Mäki on todennut, suurin taiteen tuki yhteiskunnassamme ei ole apurahajärjestelmä vaan sosiaaliturva, jonka varassa valtaosa teoksista valmistuu.

Apurahoja ei riitä koko uralle, joka kuukaudeksi ja vuodeksi, ei kenellekään. Esitystaiteilijan töitä on vaikea myydä, ne eivät asetu museon varastoon tai yksityisasunnon koristeeksi, eikä kukaan ole valmis maksamaan lipuista sellaisia summia, että taiteen tekemiseen kulutetuista tunneista kuittaisi edes minimipalkkaa.

Työskentelin jonkin aikaa valmistumiseni jälkeen juuri näiden rahoituskanavien turvin, mutta yhtälö alkoi tuntua vinoutuneelta. Olin työkykyinen ihminen ja nostin vähän väliä tukia. En pystynyt suoltamaan montaa teosta vuodessa, tarvitsin elämää väliin. Tuntui, että minun kuuluisi tehdä jotain muutakin. Palasin entuudestaan tuttuun viihdetyöhön ja jatkoin taiteen parissa osa-aikaisesti viihteen rahoittamana.

Viihde ei ole mikä tahansa työpari taiteelle. Jos taiteilija opettaa taidekoulussa, hän on löytänyt kunniallisen tavan elättää itsensä ja perheensä taiteen tekemisen ohessa. Jos hän tekee viihdettä, se on vähän kuin pastori strippaisi itselleen kesälomarahat.

Viihde on nykytaiteen vastapari. Kun taiteilija pyrkii osoittamaan tekevänsä Taidetta, teos on saatava erottumaan juuri viihteestä. Taide ei houkuttele tai miellytä vaan yllättää. Taiteen äärelle astellaan totisina kuin ennen kirkkoon: tietoisina siitä, että tämä saattaa kirpaista ja vaatia voimia mutta tekee lopulta hyvää.

Viihteen tekijäkin haluaa erottautua, muttei niinkään taiteesta vaan siitä toisesta viihdeteoksesta, joka ­veti miljoonayleisöjä. Hän tietää, ettei viihteen äärelle tulla velvollisuudentunnosta. Jos yleisö ei viihdy, se ­lähtee, ja viihteen tekijän leipä loppuu.

Opiskeluaikanani silloinen Teatterikorkeakoulun lehtori Juha-Pekka Hotinen esitteli erottelua taiteen ja viihteen aikasuhteesta: viihde auttaa unohtamaan ajan kulun, taide muistuttaa siitä. Erottelu antaa paikan sekä viihteelle että taiteelle: viihde ei ole huonoa taidetta, se on vain muuhun tarkoitukseen.

Erottelussa taiteen ja viihteen välillä on kuitenkin myös vaaransa. Viihde voi tulla vastuuttomaksi ja taide ko­peaksi, eikä kumpikaan halua ottaa vastaan tehtävää ihmiskunnan kasvattajana tai paremman maailman luojana.

Taiteen keskeiset erottelut eivät ole aina olleet nykyisen kaltaisia. Esimerkiksi antiikin kreikassa sanaa ”taide” ei nykymerkityksessään ollut ja pohdinnat koskivat kunkin taiteenlajin arvoa erikseen, niiden suhdetta tietoon ja totuuteen. Pohdinnan ytimessä ei ollut se, mikä tekee taiteesta taidetta, vaan se, onko taiteista yhteiskunnalle hyötyä vai haittaa.

Viihde–taide-jaottelun kannalta kiinnostava antiikin kirjoittaja on Horatius (65–8 eaa.), jonka runossa Ars Poetica (Runotaide) keskeisenä näyttäytyy runoilijan taito yhdistää huvi ja hyöty. Horatius kirjoittaa: ”Runoilijat pyrkivät joko hyödyttämään tai viihdyttämään tai sanomaan sellaista, mikä viehättää ja kelpaa samalla elämänohjeeksi. […] Yksimielisen kannatuksen saa se, joka yhdistää hyödyn ja huvin, viihdyttää lukijaa ja antaa hänelle samalla virikkeitä.”

Renessanssin aikaan alkanut keskustelu mausta sekä romantiikan aikakaudella huippunsa saavuttanut ajatus nerotaiteilijasta johdattelivat ajattelemaan, ettei kuka tahansa tunnista taidetta, eikä kuka tahansa voi sellaista saada aikaan. Huono maku saattaa innostua mistä vain nätistä tai hauskasta, hyvää makua ei näin helpolla miellytetä.

Taiteilija ja taideinstituutiot asiantuntijoineen ovat muodostuneet keskeisimmiksi erottelijoiksi taiteen ja ei-taiteen välillä. Se, mitä taiteilija tekee taideinstituutioiden puitteissa, on taidetta. Valta on taiteilijalla ja instituutiolla, ei teoksen osilla tai ”kenellä tahansa”.

Vaikka neromyytti murtuu ja taiteilijakuva laajenee, taiteilijan rooli taiteen takaajana ja tuotemerkkinä on vahva. Kun taiteilija on jossain määrin korvannut taiteen, kuten Marja Sakari on esittänyt, taiteilijan taiteilijuus muuttuu hyvin tärkeäksi. Se että jokin on taiteilijan tekemää, vakuuttaa teoksen taiteeksi. Taiteilijan ei tule sotkeutua identiteetissään, hänen on pysyttävä vakavana ja omistautuneena, jotta voimme olla varmoja, että taide on siellä, missä hänkin.

Taiteilijalla voi olla viihdemenneisyys, hupsu nuoruus, jos hän katuu, puhdistautuu, lupaa ettei enää. Minä lankean viihteen tekoon päivittäin, seuraavaksi tänään klo 15.15 (viihteessä ollaan hyvin täsmällisiä). Ehkä pyhitän itseni 50-vuotiaana, kun viihde sylkäisee minut ulos kuin happaman marjan. Sitten otan vaatteet pois, kaadan päälleni purkin piimää ja astun puhdistuneena taiteeseen muistuttamaan sinua ajasta ja kuolemasta. Lupaan, ettet tule viihtymään.