Teksti Ismo Kiesiläinen Kuva Jorma Konala

YouTuben kansanelokuvassa tavallinen ihminen tulee näkyväksi.

Vuonna 1895 Ranskassa käynnistyi vallankumous. Lumièren veljekset Auguste ja Louis patentoivat kinematografin, laitteen, jolla oli mahdollista kuvata elävää valokuvaa ja heijastaa se valkokankaalle yleisön nähtäväksi. Elokuva oli syntynyt lisääntyäkseen ja täyttääkseen maan. Tällä hetkellä sen elinvoimaisin jälkeläinen kasvaa YouTubessa tubettajien hoivassa.

Unkarilainen elokuvateoreetikko Béla Balázs (1884–1949) näki historiallisen käänteen siinä, miten elokuva kuvaa ihmistä. Kirjapainotaidon keksimisestä lähtien sana oli ollut pääasiallinen väline, jolla ihmisen sielun liikkeitä kuvattiin. Elokuvateatterin hämärässä oli kuitenkin toisin. Mykkäelokuvien yleisö ei tarvinnut sanoja ymmärtääkseen kankaalla esitettyjä inhimillisiä tunteita ja kohtaloita.

”Elekieli on ihmiskunnan varsinainen äidinkieli”, Balázs tuumi. Ihmisen kasvoilla ja liikkeissä sielu ilmaisee Balázsin mukaan itseään suoraan ja tulee sanattomasti näkyväksi. Elokuvassa ”ihminen tulee taas näkyväksi”, Balázs kirjoitti.

Elokuvasta kehittyi globaali miljarditeollisuus, joka alkoi määritellä myös sitä, miltä ihminen näyttää. Ihmisestä tuli filmitähden näköinen. Kaitafilmi, videonauhurit ja digivideokamerat yrittivät kukin vuorollaan tehdä elokuvasta myös kansantaidetta, mutta nämä otokset jäivät pieniin piireihin.

Kunnes tapahtui seuraava vallankumous. 2010-luvun tubettajien käsissä elokuva on ensimmäistä kertaa saanut muotonsa elävänä kansankulttuurina.

Joukko tämän päivän elokuva-ajattelijoita kokoontui pienen ruudun äärelle. Miltä uusi tubekulttuuri näyttää elokuvan tradition näkökulmasta?

Selma Vilhunen, dokumentti- ja fiktioelokuvien ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka seuraa tiiviisti keppihevostilejä Instagramissa.

”Kepparivideot ovat mielestäni sillä tavalla ’puhdasta elokuvaa’, että ne sisältävät elementtejä, joita ei voisi ilmaista minkään muun välineen avulla. Keppihevosen olemukseen liittyy olennaisella tavalla hevosen rytmi, sen tapa liikkua, olla kontaktissa, käyttää tilaa. Näitä asioita elokuva pystyy kuvaamaan.

Nuorten videoissa ylipäätään korostuu läsnäolon tunne. Videon tekijä ja katsoja tuntuvat kaipaavan välitöntä kontaktia vailla turhaa yrittämistä. Video on usein miltei kuin Skype-yhteys, vain pienellä viiveellä ja rajattoman vastaanottajajoukon välillä. Eli lähikuvan merkitys on suuri. Minä olen tässä, tänään tällaisena. Pienet nyanssit kertovat tekijästä, kasvojen pienet ilmeet, äänen olemus ja puheen rytmi. Se on eräänlaista interaktiivista instant-elokuvaa.”

Maria K. Mononen, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Esikoispitkä, Oulun seudulle sijoittuva komedia teinitytöistä, julkaistaan ensi talvena.

”Tubekulttuurissa kamera- ja äänikerronnan keinoja käytetään johonkin muuhun kuin perinteiseen elokuvakerrontaan, dokkariin tai fiktioon. Tubessa elokuvalliset keinot muuttuvat kommunikoinnin välineiksi. Nuoret ovat hyvin tietoisia siitä, että kaikki mitä kamerakännyköillä tehdään, on viestiä.

Dokkarikerronnan keinoja käytetään arjesta ja juhlasta vlogaamiseen, ja kuten kunnon dokkarissa kuuluukin, kuikuillaan jatkuvasti fiktion reunamilla. Kuitenkin tietty läpinäkyvyys on muuttunut ihanteeksi. Kaupallisimmatkin beautyvlogaajat saattavat esittää disclaimereita siitä, että vlogeissa nähty todellisuus ei ole koko tarina, ja jopa heittää sekaan ikään kuin vakuudeksi äärimmäisen arkista, ”aitoa” ja sattumanvaraista materiaalia. Tämäkin on viesti.

Erilaisissa alakulttuureissa alkaa nähdä jo hyvinkin hienostunutta ja eriytynyttä ilmaisua. Ilmaisu saattaa vaikuttaa käsittämättömältä kulttuuria tuntemattoman silmiin. Meemeistä on tullut keskusteluvälineitä, joilla havainnollistetaan ja kommentoidaan maailmaa. Sanallisen argumentin sijaan saatetaan esittää meemi tai gif-animaatio, kotona tehty sketsi, äänitehoste, animaatiotehoste tai lainaus jonkun toisen videosta.

Ja tavallinen ihminen on tullut näkyväksi. Enää ei tarvita minkään valtakunnan väliporrasta siihen recciä painamaan, ei tuotantoa antamaan oikeutusta muuttua elokuvan kasvoiksi. Jokainen voi sanoa sanottavansa omalla naamallaan.”

Aleksi Bardy, elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja, joka haaveilee toisenlaisistakin todellisuuksista.

”Tubetus on luonut kansainvälisen foorumin tälle ruohonjuurilähtöiselle harrastustoiminnalle, jota on ollut super-8-ajoista saakka. Silti edelleen ylivoimaisesti suurin osa tubetettavasta materiaalista jää perhe-, kaveri- tai harrastuspiiriin.

Sitten on se promillen osa, joka pääsee kansainvälisesti isoon näkyvyyteen ja tuottaa tuloja ja luo uusia tähtiä. Se on uusi ilmiö, mutta se nousee tuosta vanhasta ilmiöstä.

Tubettajat ovat pääsääntöisesti katsoneet paljon elokuvia – kaikki elokuvat. Vaikka itse tehtyjen pätkien estetiikka on toinen, taustalla on yhteinen kokemus Kummisedistä, Ilmestyskirjasta ja niin edelleen. Tubekulttuuri viittaa elokuvakulttuuriin, musavideokulttuuriin, naistenlehtiin, telkkariin, päiväkirjoihin ja moniin muihin ilmiöihin.

Kenties pätevöityminen pitkän elokuvan tekijäksi tapahtuu tulevaisuudessa tuben kautta, tekemällä pientä ja ilmaiseksi. Se voi lopulta johtaa isoihin estetiikan ja tuotantotapojen muutoksiin.

Demokratisoitumisesta haaveilevien on kuitenkin hyvä muistaa, että YouTube on rakentanut studiofasiliteetteja, joissa menestyneimmät tubettajat saavat resursseja ja osaamista käyttöönsä – ja pääoma saa sisällön haltuunsa.”

Kaisa Kukkola, vanhanaikaisen cinefilian kasvatti, joka työskentelee elokuvatapahtumien, elokuvakasvatuksen ja kulttuurin rakkauden edistämisen puolesta.

”YouTubesta löytyy julkaisuja, jotka ovat selvästi elokuvan suoria jälkeläisiä. Niissä on esteettiset ja symboliset arvot, vahvaa omaa näkemystä ja luomisen tarvetta, kykyä olla piittaamatta konventioista. Tällaisen julkaisun tunnistaa siitä, että sen katsottuaan on saanut jotain, on tullut katsojana tyydytetyksi, kokenut iloa ja oivallusta, jaksanut uppoutua ja keskittyä koko videon ajan.

Elokuva tai tubesisältö on yksi kokonaisuus, yksi yksikkö, jolla on oma kesto, rytmi, ja joka luo oman maailmansa ja tarinansa.

On myös niitä sisältöjä, joiden sukulaisuussuhde on suorempi televisiosarjojen tai mainosten kanssa, ja suhde kaukaiseen esivanhempaan, elokuvaan, on hieman etäisempi. Sukunäköä on silti. Tällaisen sisällön vahvuus on vahva sitoutuminen henkilöhahmoihin ja käsikirjoitukseen.

Mitä vlogaaja sanoo ja juttelee tänään? Jos henkilö on samaistuttava, hän on kuin kaveri – tai vanhan koulukunnan ihmisille Kauniit ja rohkeat tai Dynastia. Ei haittaa, jos jaksoja jää väliin. Joitain jaksoja voi katsoa uudestaankin. Seuraavaa jää odottamaan, koska tuntuu, että kaikkea ei ole vielä sanottu.

Tällaisessa julkaisussa kuva on mukana kulkeva lisä, pieni plussa, joka ei ole itsessään merkityksekäs. Elokuvallisempi sisältö, tiivis ja rytminen kokonaisuus, aukeaa helpommin tällaiselle vanhan koulukunnan katsojalle.”

Juha Oravala, elokuvatutkija, joka on luennoinut yliopistoissa, opettanut opettajia ja oppilaita sekä tehnyt väitöskirjan Jean-Luc Godardin elokuvakäsityksestä.

”Ymmärrän elokuvallisuuden ilmenevän tekijän pyrkimyksessä esittää ja viestiä ajatteluaan tai sisäistä kokemustaan suoraan liikkuvan kuvan muodossa. Se ilmenee kuvassa itsessään, otosten välillä tai kuvien ja äänten välille muodostuvissa suhteissa. Jean-Luc Godard puhuu muodosta, joka ajattelee. Elokuvallisuus toteutuu audiovisuaalisesti, se ei tapahdu, jos ajatusta tai sisäistä kokemusta selostetaan kielellisesti.

Suurimmassa osassa Tube-videoita lähtökohdat ovat kuitenkin aivan muualla kuin elokuvallisuudessa. Tärkeintä on mahdollisimman välitön ja suora kommunikaatio. Tekijöillä vaikuttaa olevan valtava tarve tulla huomatuksi ja huomioiduksi. Omaa henkilökohtaista elämää halutaan jakaa ja esittää jollekin.

Koska tubettamista ei voi tarkastella perinteisen elokuvan tapaan, esittäisin siitä tulkinnan Jacques Lacanin psykoanalyyttisen teorian käsitteiden valossa. Tube-videoissa kommunikaatio tapahtuu symbolisen järjestelmän eli kielen, normien, tapojen ynnä muiden vastaavien alueella, mutta se, mitä videoissa halutaan ilmaista, ilmenee poissaolevana imaginaarisen alassa. Tekijä haluaa viestiä ja tavoittaa jotain, joka jää aina tavoittamattomaksi.

Lacanin terminologiassa tämä jokin on yksilön subjektiivinen kokemus reaalisesta, jota ei voi milloinkaan kielellisesti tavoittaa eikä symbolisoida vaan joka hahmottuu fantasiana jokaisen subjektin mielessä.

Tekijät, jotka ovat kyenneet ilmentämään elokuvallisuutta videoissaan, onnistuvat nähdäkseni tavoittamaan jotain tästä Lacanin tavoittamattomasta reaalisesta osaksi itse kuvaa. Näin syntyy tila, jossa tekijän ja kokijan ajattelu kohtaavat kuvassa. Keskittymällä enemmän kuviin ja ääniin ja käyttämällä vähemmän puhetta tekijät voisivat tavoittaa niitä ilmaisun aloja, joita elokuvaa taiteellisena muotona lähestyvät tekijät ilmentävät.”

Anton Vanha-Majamaa, elokuvatoimittaja, jota viehättää elokuvan voima vaikuttaa maailmaan ja ihmisten käsitykseen siitä.

”Tubetus on elokuvan tekemistä: sitä, että osoitetaan kamera johonkin (usein tekijään itseensä) ja kerrotaan näin tarinaa. Jokaisella kuusivuotiaalla on mahdollisuus tehdä elokuvaa tavalla, joka oli ennen varattu koulunsa käyneille aikuisille. Elokuvanteko on välineiden osalta demokratisoitunut ja tehostunut.

Koska tubevideot ovat lähtökohtaisesti harrastelua ja täysin tekijöidensä näpeissä, niitä eivät ohjaile elokuva-alalta tutut asiat: rahoittajat, tuottajat, säätiöt ja pahimmillaan vuosia vievät hitaat tuotantokoneistot. Tubettaminen on notkeampaa ja responsiivisempaa kuin mitä pitkä ”perinteinen” elokuva tai tv-draama voisi koskaan olla.

Tubettamiseen kuuluu olennaisena osana yhteisöllisyys: videoita katsotaan ja niitä kommentoidaan. Niihin vastataan toisilla videoilla. Näin syntyvä yhteisö on kuin hyperversio Ranskan uudesta aallosta tai 1990-luvun alun jenkki-indiestä, joissa elokuvantekijät olivat tietoisia toisistaan, kommentoivat toisiaan ja ”kilpailivat” – mutta sillä erotuksella, että skeneen pääsy ei enää edellytä koulutusta tai rahallista investointia.

Elokuva on helppo keino välittää ajatuksia nopeasti. Monelle nuorelle tube on helpoin ja luontevin tapa ilmaista itseään. Vaikka Suomen kielen kirjoittaminen voi olla vaikeaa, videoiden tekeminen hoituu suvereenisti.

Demokratisoituminen näkyy myös siinä, miten ympäröivää maailmaa peilataan. Tubevideoiden tähdet edustavat sukupuolen, ihonvärin ja seksuaalisuuden osalta paljon tarkemmin oikeaa maailmaa kuin ”virallinen” elokuvatuotanto. Naispuolisten elokuvantekijöiden vähyyttä harmitellaan, vaikka Suomen suosituimpien tubettajien kärjessä ovat muun muassa Miisa Rotola-­Pukkila (mmiisas), Maiju Voutilainen (Mansikkka) ja Veronica Verho (Mariieveronica).