”Mulla on hyvin pitkä kaap­piu­tu­mis­­historia. Kyse ei ole pelkästään sukupuoli-identiteetistä vaan myös seksuaali-identiteetistä. Mulla oli niin älyttömän rikkinäinen lapsuus ja nuoruus, että en ollut siinä kunnossa, että mulla olisi ollut mahdollisuutta kuunnella itseäni. Vasta siinä kohtaa, kun olin 25, mulla alkoi olla sellainen elämäntilanne, että voin pysähtyä miettimään, että okei, mun ei oo hyvä olla.

Lapsena mua kiusattiin tosi paljon. En ollut sosiaalisesti hirveän smooth. Mulla on aina ollut vähän omanlaiset kiinnostuksen kohteet, ja olen pienestä asti kapinoinut perusrooleja vastaan, että millaisia tyttöjen tai poikien pitäisi olla. Se oli monen mielestä tosi ärsyttävää ja outoa.

Mua on aina tökkinyt se, että täytyy omaksua tietyt kiinnostuksen kohteet ja sosiaaliset normit. Olen saanut hyvin vahvasti sukupuolitetun kasvatuksen, ja minulle on pienestä tehty selväksi, mikä on naisen ’tehtävä’ tässä maailmassa. Mutta olen pienestä asti ajatellut, että mä voin tehdä, mitä mua huvittaa.

Mulla on aspergerin oireyhtymä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina vähän omanlaisensa habitus. Olen ala-asteelta asti käynyt jossain terapiassa, mutta se diagnosoitiin vasta aikuisena.

Siinähän voi olla oireena sukupuoli-identiteetin ongelmat. Mutta mä oon miettinyt, että miks mun pitäis miettiä sitä. Jos lähtisin jaottelemaan, mitkä osat mun ajattelusta johtuu aspergerin oireyhtymästä ja mitkä ei, niin lähtisin pilkkomaan mun persoonaa.

Tykkäsin aina piirtää. Sanoin jo lapsena, että musta tulee isona taiteilija ja äiti. No en mä mikään taiteilija ole, mutta olen mä ainakin äiti. Se on nimitys, johon olen kasvanut ja kiintynyt.

Sain mun esikoisen 18-vuotiaana. Muutin silloin pois äidin luota omaan asuntoon ehkä kilsan päähän. Lapsen isä ei ollut kuvioissa hirveen pitkään mukana, se oli väkivaltainen huumerikollinen, skinhead ja muuta. Lähdin turva-asunnon kautta, kun lapsi oli varmaan kolme kuukautta.

Jälkiviisaana voisin sanoa, etten missään nimessä ollut henkisesti siinä kunnossa, että ideaali perhetilanne olisi ollut mahdollista. Mutta mä en olisi hengissä ilman sitä lasta. Olin huonossa kunnossa, mulla oli hirveen pahat syömishäiriöt ja olin tosi itsetuhoinen. Olisin mitä todennäköisimmin tappanut itseni lähiaikoina, jos en olisi saanut lasta. Ehkä siinä oli se, että kun itseään kohtaan ei ollut mitään välittämistä, niin tarvitsi jotain mistä huolehtia, että huolehtisi itsestään.

Myöhemmin mä löysin uuden ihmisen. Mentiin naimisiin ja kaikkea. Mä elin hirveen monta vuotta siinä perhekuplassani. Mulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä queer-piireihin, olin aivan yksin ajatusteni kanssa, eikä mulla ollut mitään, mihin heijastaa niitä.

Mun pienempien lasten isä on ihan sairaan hyvä tyyppi. Hän oli älyttömän suurena tukena kaikessa tässä, mikä on ihan käsittämätöntä, kun miettii, että se on mennyt mun kanssa naimisiin ja hankkinut lapsia ja sitten onkin, että ’okei, vaimo myönsi, ettei tykkää cis-miehistä oikeastaan yhtään’.

Mua pelotti se, että mitä jos mä olen väärässä. Mitä jos olen oikeasti vaan helvetin epävakaa, enkä vaan ole onnellinen ikinä missään, ja sitten mä rikon mun perheen sen takia. Onneksi se pelko oli turha.

Olen antanut lapsilleni erittäin tietoista kasvatusta. Muunsukupuolisuusjuttu ei ole ollut ongelma lapsille, koska mä en tee siitä mitään numeroa niille. Ja koska ne kutsuu mua äitiksi.

Mun nuorimmat on eskarilainen ja ekaluokkalainen. Mä olen kertonut niille mun sukupuoli-identiteetistä, mutta silleen lempeesti, ikätason mukaan, ja annan heidän käsitellä asiaa omalla painollaan.

Nuorimmaiselle tuli huomattavasti suurempi kriisi siitä, kun mä leikkasin mun hiukset. Se oli kamalaa ja tavallaan ihan söpöä. Olin yhdessä kohtaa kalju, niin se ei suostunut tulemaan mun syliin. Mun oli pakko kasvattaa hiukset takaisin.

Raskainta se on varmaan vanhimmalle lapselle. Se on superaktivistilapsi, se on supertietoinen kaikesta. Mutta siinä on semmoinen tietoisuuden ja erilaisuuden taakka. Kun hän on sen ikäinen, että käy koulua, niin varmaan miettii, mitä luokkakaverit ajattelee, kun toi sanoo äitiä Kimmoksi.

Hänellä on täysi oikeus päättää itse, kenelle hän kertoo ja kuinka paljon – vai kertooko. En ole painostanut häntä ikinä sen suhteen.

Ne pienimmät ainakin tällä hetkellä identifioi itsensä synnynnäiseen sukupuoleen, mutta vanhin on, ettei hän ihan tiedä. Häntä ei saa tytötellä, ja hänen mielestä mun binder on kiva. Hänkin haluis binderin.

Sitä lähtee väkisin miettimään, että en kai mä tunge sille liikaa tätä juttua. Tietysti häntä pitää kuunnella, mutta mihin vetäisi sen rajan. Että antaisi lapselle tilaa muodostaa oma sukupuoli-identiteettinsä, eikä tavallaan tee siitä itsensä löytämisestä mitään niin fantastista, että lapsetkin on, että ’minäkin kun löydän tässä itseni, niin munkin elämästä tulee fantastista’.

Jollain tavalla sitä joutuu miettimään jokaista identiteettiliikettä aika monen asian kautta ja monta kertaa. Kun ei se ole yksin mun asia. Se on asia, jonka mun lapset kohtaa omassa arjessaan ja johon vaikuttaa yhteiskunnan ennakkoluulot.

Mun elämässä on hirvittävästi sellaisia ihmisiä, jotka ei mua kiinnosta mutta jotka kuuluu mun elämään, vaikkapa lasten opettajat ja osa heidän kaverien vanhemmista. Kun on kolme lasta, me puhutaan ihan hirvittävän suuresta määrästä ihmisiä. Se, että kävisin jokaisen kanssa läpi sen, että ’Ai Kimmo? Miksi Kimmo?, se olisi liian raskasta.

Se vanhemmuuspiiri on vähän niin kuin työpiiri. Mun täytyy asioida niiden kanssa, koska mun täytyy hoitaa niiden kanssa asioita niin kuin ’sun lapsi heitti mun lasta lapiolla päähän’. En jaksa vetää siihen henkilökohtaista elämää mukaan.

Hirveen hyvä testi on se, että kerron seurustelevani naisen kanssa. Jos siinä kohtaa ihminen menee hiljaiseksi, niin oon, että okei, that’s it. Face­bookissa olen karsinut kaverilistaa, poistanut aika paljon lapsen luokkakavereiden vanhempia, joista tiedän, että ne ei välttämättä osaa suhtautua tähän. Olen tehnyt sen suojellakseni varsinkin vanhinta lasta.

Siinä tulee kaikkia käytännön ongelmia. Vaikka kun puhelin soi, miten mä vastaan? No, mä vastaan mun suku­nimellä.

Yksi mun lapsista on omaishoidettava, niin hoitohenkilökunta on tosi vahvasti mukana, ne käy meillä kotona. Olin silleen, että kunpa ne kutsuis mua Kimmoksi. Ne on silleen ’ääää’. Ja sitte ne vielä toteaa, että ’no meille sä olet – –’ . Ja nyt viimeks, ’no meille sä olet nainen’. Mä en jaksa käydä tuota läpi niissä sadassa tilanteessa, jotka mulla on.

Sain MS-tauti-diagnoosin kolme tai neljä vuotta sitten. Se on kyllä ihan perseestä. Se tuntuu ihan helvetin epäreilulta.

Yksi pysyvä asia mun elämässä, mitä oon aina voinut tehdä, on ollut piirtäminen. Mulla on ollut nyt aika paljon vapinaa. Jos ei keksitä ihmeellisiä hoito­muotoja, niin varmaan jossain kohtaa tulen tarvitsemaan kävelytukea tai pyörätuolia. Todennäköisesti en pysty lopun elämääni piirtämään niin kuin olin ajatellut.

Mulla ei oo mitään dysforiaa. Mun suhde mun rintoihin on vähän silleen, että siinä ne on niin kuin jotkut varpaat ja polvet. Ne vaan on, mä oon imettänyt niillä lapsia. Se on se funktio, mikä niillä on ollu.

Bindattuna ne tuntuu mun mielestä kivemmalta, mulla on parempi olo itsestäni. Mutta ei ne mua ahdista. Ne on vähän ärsyttävästi vaan olemassa.

Mä tein itse binderin. Siinä on kissoja ja se on söpö.

Mä hirveen helposti sorrun siihen, että mulla on tosi feikki olo, kun on näitä uskottavia queer-ihmisiä, jotka on tienneet jo 16-vuotiaasta asti, mitä on muunsukupuolisuus, ja tehneet näitä asioita. Ja mä tuun siihen, että ’moi, oon Kimmo, ollut jo puoltoista vuotta’. Ehkä suurin haaste on, että itse hyväksyy sen, miten kauan on mennyt oppia tuntemaan itsensä ennen kuin pystyy täydellä varmuudella seisomaan sen takana.

Ei siitä ole varmaan kuin puoltoista vuotta, kun identifioiduin… vaikka sitten muunsukupuoliseksi. Mun koko fiilis on se, että tarviiks mun olla mitään, onko sillä mitään vitun väliä. Se on mun sukupuoli, ’onko sillä mitään vitun väliä’. Koska nyt on hyvä, ensimmäistä kertaa mun elämässä.

Oon kriiseillyt minäkuvani kanssa lapsesta asti, käynyt syömishäiriöt läpi ja inhonnut peilikuvaani ja viillellyt naamani, sellaista syvää itseinhoa. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että näin on hyvä olla, tästä mä tykkään. On kiva kattoa peiliin ja nähdä jotain, mistä pitää. Se, miksi mä nimitän sitä, niin en mä tiedä.

En mä nainen oo. Mua ärsyttää, jos mua kutsutaan naiseksi. Mä en halua mitään uutta laatikkoa, kun olen tässä ihanassa avoimessa tilassani, joka on mukava ja vapaa ja tämmönen määrittelemätön.”