Lakkautusuhan alla olevan Riihimäen Teatterin Janne Saarakkala on esitystaiteen pioneeri.
Riihimäki on 30 000 asukkaan rautatie-, varuskunta- ja vankilakaupunki, joka sijaitsee vajaan tunnin junamatkan päässä Helsingistä.
”Kristallikaupungin” identiteetin kannalta aikoinaan tärkeä lasitehdas kaatui jo 1990-luvun lamassa. Kaupungista löytyy silti taidemuseo, Suomen suurin nuorisoteatteri sekä juuri vuoden teatteriksi valittu Riihimäen Teatteri, joka on nyt lopetusuhan alla.
Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala on ohjannut Taija Helmisen kirjoittaman näytelmän Janne Katajan Riihimäki. Se kertoo riihimäkeläisen viihdejuontajan kasvutarinan siivellä kaupungin kehityksestä 1980-luvulta alkaen.
Riku Korhosen, Katja Peacockin ja Maija Siljanderin esittämän Janne Katajan ja hänen jäniskorvaisen sivupersoonansa Eko-Riksun (Tatu Mönttinen) ohella esityksessä seikkailee tunnettuja riihimäkeläisiä, kuten näyttelijä Aku Hirviniemi, iskelmälaulaja Anita Hirvonen, lama-ajan valtionvarainministeri Iiro Viinanen, patruuna Arvi Paloheimo (1921–2014) ja työläiskirjailija Samuli Paronen (1917–1974).
Luovissa näyttämökuvissa harhaillaan auringonkukkapellossa, hylätyssä lasitehtaassa ja surrealistisessa Twin Peaks -mukaelmassa. Iltamaperinteeseen nojaten kuullaan stand up -huumoria sekä Samae Koskisen säveltämän Riihimäki-runon ohella muutakin laulua.
”Halusin tehdä musikaalin, mutta kun siihen ei ollut varaa, tein modernin kansanteatterin muotoisen salamusikaalin”, naurahtaa ohjaaja Saarakkala.
Esityksessä Katajan optimistinen yrittäjäpersoona ja Riihimäen alavireinen kehityskäyrä kohtaavat hellyyttävän haparoivina kuvatuissa kekri-, pääsiäis- ja ekokaupunki-brändiviritelmissä.
Kaupunki ei saa silkkihansikaskäsittelyä, mutta teatterin lakkautusuhkaa ei silti kannata selittää poliitikkojen pahastumisella.
”Enemmin kyse on siitä, että kaupunki yrittää ylipäänsä säästää. Ensi vuodelle teatterilla on rahansa, mutta samalla sen on kaupungin työryhmässä selvitettävä esimerkiksi teatterin fuusioimista ja joukkorahoituksen mahdollisuutta. En ole varma, mitä teatterista on jäljellä tämän jälkeen”, huokaa Saarakkala.
”Surullisinta on, että juuri oma teatteri ja sen sitoutuneet tekijät luovat sitä kaivattua paikallisidentiteettiä.”
Riihimäen Teatterin pesti on Saarakkalalle sivutyö. Juuri ennen haastattelua hän on vieraillut Tanskan Roskildessa esittämässä Puhuva pää -monologia. Teoksessa Saarakkala avaa tajunnanvirtana kaikki sen hetkiset ajatuksensa yleisölle.
”Uskon, että ihminen dramatisoi aika paljon ajattelunsa sisältöä. Enemmän meillä on pää täynnä roskaa kuin syviä tai pahoja ajatuksia.”
Puhuva pää on teoksena Saarakkalan vuonna 2001 osaltaan perustaman Todellisuuden tutkimuskeskuksen taiteen ydintä. Tämän kollektiivin teoksissa tutkitaan esitystaiteen kautta sosiaalista, yhteiskunnallista ja kehollista ympäristöä – kuten sitäkin, mistä itse esityksessä ja taiteessa on kyse.
Ajankohtaista Riihimäki-analyysiä muistuttaa Todellisuuden tutkimuskeskuksen vuosina 2003–2012 toteuttama Suomi-projekti. Siinä työryhmäläiset jakautuivat eri paikkakunnille tekemään niistä kertovia dokumenttiteatteriesityksiä paikallisten teattereiden kanssa. Käsikirjoitukset syntyivät ihmisiä haastattelemalla ja tutkimalla arkistoja.
Nykyisessä dokumenttiteatterin aallossa nämä ovat itsestään selviä työmenetelmiä.
”2000-luvun alussa varsinkaan poliittisuus ei ollut hot”, Saarakkala muistelee.
”Vasta vuonna 2008 alkanut lama sai ihmiset tekemään ja lukemaan esityksiä poliittisina kannanottoina.”
Se, että Riihimäen teatterissa töiden jatkuvuus on vaakalaudalla, on myös osa suurempaa työn muutosta. Jo Todellisuuden tutkimuskeskuksen Lumo II – Esitys uudesta työläisestä -produktiossa (2007) Saarakkala työryhmineen tutki, mitä tämän ajan uustyö tekee taiteilijalle ihmisenä.
Työ 4.0 – Tulevaisuuden työn lanseeraustilaisuus -teoksessa (2016) päädyttiin siihen, että jatkuva tehostaminen ja automaatio tekevät ihmistyön suurelta osin turhaksi. Innovatiivista aivotyötä ei riitä kaikille, toiset eivät halua tehdä sitä, ja toiset eivät siihen edes pysty. Eikä siinä kaikki: innovaatioistakin suuri osa on turhuutta, jos ajatellaan sitä, mikä on ihmiselle välttämätöntä.
”Nykyään kaiken arvo lasketaan hyötynä. Tosin Slavoj Žižek puhuu tämän ajan pseudoaktiivisuudesta, jossa kaikki teeskentelevät aktiivista, koska eivät muuten olisi työmarkkinoilla mitään. Bojana Kunst puolestaan sanoo, että hyötyä korostavassa ajassa taide pitäisikin nähdä ylimääräisenä plussana, jonka ei ole tarkoituskaan tuottaa mitään hyödyllistä. Kunst on minusta oikeassa. Olen lopen kyllästynyt todistelemaan taiteen hyödyllisyyttä. Ytimeltään se ei olekaan hyödyllistä, ja siinä on taiteen vallankumouksellisuus.”
Helsingin HAM:ssa on esillä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Työ 5.0 – LEIPÄ. Sen vastaus työkriisiin on radikaali: tehdään yleisön kanssa omilla käsillä juureen leivottua ruisleipää. Samalla keskustellaan työn tulevaisuudesta, ja oman leivän saa kotiinviemisiksi.
”Siinä missä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Platon-työryhmä pohtii muun muassa oikeudenmukaista valtiota ja SexLab seksuaalisuutta, meidän työtä tutkiva työryhmämme on harjoitellut vuoden ajan leivän leipomista. Tässä on mukana viittaus agraariyhteiskunnan perinteisiin. Pimeänä vuodenaikana tehtiin ennen puhdetöitä”, kertoo Saarakkala vakavasti.
Millaista on hyvä polittinen esitystaide?
”Jos kannanotto on ainoa lähtökohta, ei välttämättä synny hyvää taidetta. Jos haluaa vaikuttaa, kannattaisi ehkä esityksen sijaan pitää puhe oikeassa paikassa ja oikeille ihmisille, ryhtyä aktivistiksi tai liittyä puolueeseen. Taiteeseen kuuluu aina yhteys Suuren Toiseuteen. Mutta jos jollakin on todella henkilökohtainen suhde johonkin poliittiseen asiaan, ja hän haluaa ilmaista sen taiteen kautta, siitä voi tulla hyvää jälkeä.”
Taija Helminen & Janne Saarakkala:
Janne Katajan Riihimäki
Riihimäen Teatterissa 16.12. asti.
Todellisuuden tutkimuskeskus:
Työ 5.0 – LEIPÄ Helsingin kaupungin taidemuseo HAM:ssa 23.12. asti.
