Ranskalainen menestyskirja palauttaa mieleen monien unohtamia julmuuksia.
”En olisi voinut koskaan kirjoittaa tästä tietokirjaa, romaanin kirjoittaminen oli ainoa mahdollisuus”, sanoo ranskalainen kirjailija Paola Pigani Helsingissä esitellessään Älä koskaan astu sieluuni kengät jalassa -teosta (suom Einari Aaltonen).
Kirjan nimi paljastaa, miten riistävää olisi kertoa suoraan romanien tarinaa. Pigani kirjoittaa: ”Älä astu sieluuni kengät jalassa, kuuluu romanien sananlasku. Romanien luokse ei voi tupsahtaa noin vain, ei heidän nykyisyyteensä eikä menneisyyteensä. Se selviää minulle ajan myötä. Meissä kaikissa on oma salainen sopukkamme. Heidän sopukkansa tuntuu tuhoutuneen pysyvästi.”
Kirja kertoo vahvasti todellisuuteen pohjautuvan tarinan. Ranskan maaseudulla natsi-Saksan miehityksen alussa lakkautettiin musiikki- ja nuorallatanssiesitykset sekä elokuvanäytökset. Ne olivat romanien eli kiertolaisten, kuten he itse halusivat itseään nimittää, tärkeimpiä bisneksiä.
Vichyn nukkehallituksen tiedonannon mukaan ”irtolaiset vaarantavat kansallisen puolustuksen ja turvallisuuden”.
Vuonna 1940 kirjan päähenkilö, 14-vuotias teinityttö Alba, suljettiin perheineen keski-Ranskassa Angoulêmessä sijaitsevalla Alliersin keskitysleirille.
Vankeus ja ankara valvonta tuntui romaneista absurdilta: hehän ovat taiteilijoita. Ja heidän jumalansa Pouro Dei oli haastanut itse pirun.
Pigani on lapsesta asti kokenut olevansa jotain muuta kuin valtaväestön edustaja. Piganit olivat 1970-luvun keski-Ranskassa ”kylän ainoita ulkomaalaisia, italialaisia maahanmuuttajia, jotka odottivat kärsimättömästi kansalaisuuden myöntämistä”.
Romanit olivat pidettyjä vierailijoita. ”He tulivat viininkorjuuseen kotimme lähelle viljelijälle, jota mekin olimme auttamassa. Päivisin kaikki tekivät työtä yhdessä, illalla istuttiin yhteisessä pöydässä, syötiin, juotiin, laulettiin ja kerrottiin tarinoita”, kertoo Pigani.
Kun rypäleet oli korjattu ja syksyn tuulet puhalsivat, kiertolaiset lähtivät eteenpäin kuin nuuskamuikkuslauma. Seuraavan sadon kypsyttyä he palasivat.
Piganin ensirakkaus oli romanipoika. Hänen veljensä valtasi vahvempi lumous: tämä hylkäsi unelmat aloilleen asettumisesta ja talon pidosta.
Nuori mies ”ei enää tähyillyt viljelmiään, vaan vuoroin taivasta valaisevia ja vuoroin sitä pimentäviä pilviä”.
Ensivaikutelma Alliersin parakkikentästä antoi osviittaa tulevista ankeista ajoista. ”Leirin portti avautui kolkosti kirskahtaen. Ihmiselle, joka ei ole tottunut oleskelemaan suljettujen ovien, telkien takana, tuo terävä ääni on tuskallinen”, Pigani kirjoittaa.
Aikaisemmin Alliersiin oli vangittu Ranskaan paenneita Espanjan sisällissodan pakolaisia, Francoa vastustaneita kommunisteja perheineen. Miehiä, naisia ja lapsia.
Natsi-Saksan väkivaltainen tehokkuusajattelu oli käynnissä, ja leiri oli tyhjennetty lähettämällä espanjalaiset keskitysleireille Mauthauseniin ja Ravensbrückiin.
Romanien olot Alliersissa olivat tappavan vaaralliset. Moni kuoli sairauksiin tai aliravitsemukseen. Tai suruun.
Leirin portilla perheet olivat joutuneet hylkäämään hevosensa. Onneksi välttämättömien tavaroiden lisäksi mukaan oli pystytty ottamaan viuluja. Piikkilanka-aitojen yli kantautuivat sävelet hyvästelivät rakkaat nelijalkaiset perheenjäsenet.
Miehet saivat käydä töissä leirin ulkopuolella, mutta naisten ja lasten oli jäätävä kuin panttivangeiksi, sillä romanit eivät koskaan hylkää omiaan.
Joskus aurinko paistoi Alliersiinkin. Lapset leikkivät keskenään ja pystyivät jopa käymään koulua leirissä. Alban sokea äiti punoi pajukoreja.
Kirjan Alba kasvoi keskitysleirillä pikkutytöstä naiseksi. Eräänä iltana hän karkasi komean Silvèren kanssa Angoulêmen kaupunkiin. Kun nuoripari palasi leirille, he olivat mies ja vaimo. Alba alkoi odottaa vauvaa.
Vasta melkein vuosi sodan päättymisen jälkeen romanit vapautettiin.
Puoli vuosisataa myöhemmin Alban, todellisuudessa Alexienne Wintersteinin, jälkikasvu vetää ammatikseen suurjännitelinjoja Ranskassa. Vaaralliset työt kiehtovat romaneja, ja he väittävät, että nuorallatanssijoiden perillisinä heillä on hyvä tasapaino.
Alexiennen tarinan loppupuolella piilee koko kertomuksen alku: Alexiennen lapsenlapsi Jessica kertoo olevansa rakastunut erääseen sähkötyömaan mieheen, vaikka tämä onkin gadjo, ei-romani. Suvun matriarkka, isoäiti Alexienne esitellään myös sulhasen siskolle, kirjailija Paola Piganille.
Piganin kirja on saanut hyvän vastaanoton Ranskassa. Kirjailija kertoo tekevänsä mielellään kouluvierailuja. Lasten kanssa on helppo jutella, mutta romanit eivät aina halua pohtia menneisyyttä. Mystiikkaan ja kohtaloon uskova vainottu kulttuuri pitää helpompana unohtamista.
Ranskakaan ei aina ole halunnut muistaa. Alliersin leirin paikalla on nyt golfkenttä. Vieressä on kuitenkin Angoulêmen kaupungin pystyttämä muistomerkki.
Pelkäätkö että ne ajat palaavat?
”Kyllä”, Pigani huokaa. ”Nykyään se tuntuu liian mahdolliselta.”
Paola Pigani
Älä astu sieluuni kengät jalassa
Suom. Einari Aaltonen
231 s.
Aviador 2017
