Sarjakuvataide katsoo menneisyyteen nykyajan ihmistä puhutellen.
Vuoden 1974 tammikuusta lähtien koko maailman sarjakuvakeskukseksi on muodostunut pieni kaupunki keskellä Ranskaa. Angoulême, jota suomalaiset kävijät myös Ankkalinnaksi kutsuvat, sijaitsee korkealla kukkulalla, josta se hallitsee Charenten vehreitä laaksoja. Sen historiallinen linnamainen keskusta pikkukauppoineen ja kahviloineen muistuttaa Suomenlinnan ja Porvoon valtavaa rakkauslasta. Festivaalien aikaan pikkuruisessa kaupungissa hengaa käsittämättömät 200 000 kävijää.
Festivaaleilla järjestetään näyttelyitä, esitellään ja myydään uutta ja vanhaa, keskustellaan ja keskustellaan loputtomasti ja niin, että festaritilojen sulkeuduttua juttua jatketaan illallisilla ja öisillä kujilla.
Sarjakuva on alati uudistuva ja rajoja rikkova taidemuoto, joka löytää jatkuvasti uusia ilmaisukanavia. Se on jo netissä, blogeissa, Instassa ja Snapchatissä. Uudet tekijät taiteilevat kantaa-ottavia manifestejä ihmisoikeuksista, feminismistä, muunsukupuolisuudesta, ilmastonmuutoksen ehkäisystä, mistä vaan päivänpolttavasta kysymyksestä.
Siitä huolimatta tänä vuonna Angoulêmessä retroiltiin ihan urakalla. Esimerkiksi legendaarista Asterixin käsikirjoittajaa René Goscinnyä (1926–1977) muistettiin rautatieaseman eteen pystytetyllä valtavalla obeliskilla. (Miksei hiidenkivellä?) Siihen on kaiverrettu repliikkejä Asterix ja Ahmed Ahne -kirjoista: Haluan kalifiksi kalifin paikalle! Kautta Teutateksen! SINÄ ET LAULA!
Taideteos jää paikalle, kunnes taivas putoaa niskaamme.
Ravistelevampaa nostalgiaa on yhä uusien ja uusien sukupolvien innostuminen toisesta maailmansodasta sarjakuvan kautta, varsinkin kun lajityyppiin kuuluvat myös kansanmurhia, vainoja ja vastarintaliikettä käsittelevät teokset.
Angoulême ei piilottele omia luurankojaan kaapissa vaan nostaa lian päivänvaloon. Omaakin historiaa on tehty sarjakuvaksi. Isoissa ja pienissä kirjapuodeissa oli keskeisesti esillä Les Années Noires – Angoulême 1940–1944 (Mustat vuodet) -albumi, jonka on kustantanut Le Troisieme Homme eli Kolmas mies (oletettavasti Carol Reedin ohjaaman, sota-ajan raunioissa pesivää rappiota kuvaavan elokuvan mukaan).
Kirjan kaikki viisi tarinaa on käsikirjoittanut Éric Wantiez. Piirrostyylit vaihtelevat erilaisista tussitekniikoista akvarelleihin, mutta jokainen on mustavalkoinen. Ja tarinat ovat tosia, ikävä kyllä.
Ensimmäisessä, Fawzin piirtämässä novellissa joukko romaneja asutetaan 1940-luvulla Angoulêmen reunamilla sijaitsevalle kokoamisleirille, paikkaan jossa aikaisemmin majaili espanjalaisia vapaustaistelijoita. Heistä puolestaan kertoo Alexeïn ja Oburien kuvittama, tyrmistyttävä tarina ”Le convoi des 927” eli ”927:n kuljetus”. Viimeiseen asti vapautumiseensa uskoneet espanjan sisällissodan 927 pakolaista – miestä, naista ja lasta – kuljetettiin itään. Mutta päämäärä ei ollutkaan uusi kommunistinen maailma, vaan monien miesten elämä loppui Mauthausenin ja naisten Ravensbrückin keskitysleireillä.
Näistä 927:stä palasi takaisin 73.
Pari tarinaa kertoo vastarintaliikkeen sankareista, jotka kuolivat miehittäjien teloittamina (kuvitus Thierry Leprévost ja Julien Maffre). Viimeisenä on Nathalie Ferlutin kuvittama kertomus Angoulêmen juutalaisvainoista.
Kirja ei lopu siihen. Viimeisillä sivuilla on faktoja ja kuvia novelleissa esiintyneistä henkilöistä, heille pystytetyistä muistomerkeistä ja tapahtumapaikoista.
Irena 1/3 on mitä tyrmäävin uusi tuttavuus. (Käsikirjoitus Trefouël ja Morvan, piirrokset Evrard ja väritys Pezzali.) Voisiko tämä olla jopa lapsille tarkoitettu albumi hieman naiivin tuntuisen tyylinsä takia? Tai ehkä tyyli on rakennettu lievittämään muuten tuskaisaa lukukokemusta.
Irena kertoo Irena Sendlerowasta (1910–2008), puolalaisesta hyväntekeväisyysjärjestön aktiivista, joka pelasti tuhansia lapsia Varsovan ghetosta.
Se alkaa keväästä 1941. Sendlerowaa pyydetään tapaamaan ghetossa nuorta, kuoleman kielissä kärsivää naista. Tämä pyytää hyväntekijää huolehtimaan pojastaan. Pian äiti kuolee, ja Sendlerowa etsii poikaa ghetosta, turhaan. Ghettoa vartioiva obersturmführer ampuu lapsen, ja Sendlerowalle jää äidin roolin sijaan ruumiin hautaaminen.
Välillä tarinassa leikataan vuoteen 1943, jolloin Sendlerowa makaa Gestapon vankilassa sidottuna kidutuspöytään. Kesken mielipuolisen julman kohtelun hänen ajatuksensa palaavat omaan lapsuuteen ja isään. ”Olen niin ylpeä sinusta”, tämä kuiskaa tyttärelleen unessa, jota sankaritar näkee kidutuksen takia tajuntansa menettäneenä.
Irena-sarjan seuraava osa ilmestyy tänä keväänä.
Edellä mainittuja ei ole suomennettu, mutta muutamia samoja teemoja käsittelleitä on. Olipa kerran Ranskassa -sarja (Fabien Nury ja Sylvain Vallée) palkittiin Angoulèmessa parhaana albumisarjana vuonna 2011. Se kertoo sodasta hyötyneen vilunkipelurin edesottamuksista, ja sen suomalainen kustantaja on Gummerus.
Vuonna 2009 Angoulêmessä parhaan albumin palkinnon voitti Émile Bravon Piko, nuoren sankarin päiväkirja (Piko ja Fantasia -sarja oli alunperin Franquinin), jossa taistellaan Brysselissä natsimiehittäjiä vastaan. Sen kustansi Suomessa Egmont.
Sodissa on monenlaisia sankareita, mutta yksikään näiden tarinoiden sankareista ei kuulu sodan johtajiin, saati joukkomurhia tehtaileviin päälliköihin.
Teoksista tajuaa, miten armottomasti ja julmasti sota kohtelee viattomia. Näitä lukiessa voi miettiä sankariteoista vaikeinta: miten voi pysyä inhimillisenä silloin, kun ympärillä oleva maailma romahtaa kaikkialta tulvivan väkivallan, vihan ja tuskan seurauksena.
Iida Simes
Voiman numerossa 2/2017 ilmestyy Sendlerowasta kertovan Irenan lapset -kirjan (Like) arvostelu.
Pariisin Mémorial de la Shoah -museossa eli Holokaustimuseossa on juutalaisvainoihin liittyvä sarjakuvanäyttely 30.10. saakka.
memorialdelashoah.org.
