”Kun olin lapsi, mun äiti halusi, että mulla on pitkät hiukset. Protestoin aina sitä vastaan. Kun olin 7- tai 8-vuotias, sain lupauksen, että kun täytän kymmenen vuotta, saan päättää itse, millaiset hiukset mulla on. Odotin pitkään vaan sitä.

Kun olin varmaan alle kouluikäinen, keskustelin tätini kanssa ja väitin sille, että oon poika tai että musta tulee poika. Muistan, kun se todisteli, että et sä kyllä ole, jotenkin ’pojilla on pippeli’ -tyyppisellä kommentilla. Mä sanoin siinä vaiheessa, että se kasvaa vielä, se on vasta tulossa. Silloin olen ihan uskonut ­asiaani.

En yhtään halunnut olla tyttö, en koskaan. Kaikki asiat, mitkä liittyi siihen, kaikki ulkoiset merkit – pitääkö olla pitkät hiukset tai pitääkö laittaa joihinkin juhliin mekko päälle – ne oli semmoisia kohtia, mistä piti aina taistella.

Olen joskus miettinyt, minkä takia mun äiti piti niin tiukasti kiinni tällaisista. Olinkohan lapsena jo semmoinen, että se mietti, mikäköhän tuo tyyppi on, että pitääköhän sitä ohjata tälle polulle, että se ymmärtää, miten ollaan tyttöjä ja naisia.

Kuitenkin ajattelen, että suurimmaksi osaksi mulla on ollut mukava lapsuus. Ei se semmoinen asia ole, mikä olisi pilannut lapsuuteni, mutta kyllä se aina säännöllisin väliajoin poksahteli esiin, silloin kun oli pakko mennä sen sukupuolen mukaan. Esimerkiksi koulussahan jaettiin silloin ja jaetaan edelleenkin oppilaita aika paljon sukupuolen mukaan.

Mulla ei oikeastaan ole ollut inhoa vartaloani kohtaan. No silloin kun murrosikä alkoi muuttaa kroppaa naiselliseen suuntaan, oli joskus hankalia hetkiä.

Olen yrittänyt suojella itseäni itseinholta. Olen halunnut olla itseni puolella myös transihmisenä, en ole halunnut ajatella, että mussa on mitään vikaa. Olen ajatellut näin, että yhteiskunnassa on se vika, jos en saa olla semmoinen kun oon semmoisella kropalla, joka mulla silloin oli.

Lapsena oli vielä helppo olla jollain tavalla sukupuoleton, ainakin omissa mielikuvissa. Murrosikäisenä ajattelin, että mulla ei ole mitään keinoja taistella sitä sukupuolittamista vastaan. Ja sama juttu murrosiän jälkeen.

Halusin tietenkin pois Juupajoelta. Ehkä yksi syy oli, että siellä tunsi olevansa monella tavalla ulkopuolinen monessa jutussa. Muutin Helsinkiin, enkä enää ajatellut olevani transihminen, identifioiduin enemmän lesboksi. Mulla oli ihan selkeä mielenkiinto, olin kiinnostunut naisista. Se lesbo-­lokero oli paljon yksinkertaisempi.

Siinä yhteisössä, missä kakskymppisenä olin mukana, oli tilaa sille, ettei ollut naisellisen näköinen nainen. Sai olla sen näköinen kuin oli. Oli suorastaan enemmän normi olla sen näköinen, ettei ole mitenkään naisellinen.

Se yhteisö helpotti mun tilannetta niin paljon, että en enää siinä vaiheessa miettinyt transasiaa. Mulla meni kymmenen vuotta Helsingissä ennen kuin rupesin miettimään sitä uudestaan. Se vähän niin kuin unohtui.

Sen aikakauden loppu oli se, kun tapasin nykyisen puolisoni. Tajusin, että olemme erilaiset sukupuoleltamme, niin pään sisässä kuin ulkoisestikin. Puolisoni on nainen, ja minä olen jotain muuta.

En identifioidu voimakkaasti mieheksi. Kyllä mä ajattelen, että tässä mieslokerossa on kivempi olla – paljon kivempi kuin siinä naislokerossa – mutta jos saisin valita, ottaisin sen kolmannen lokeron.

Kun aikanaan tajusin sen transasian, menin tutkimuksiin, koska se oli ainoa keino fyysisiin muutoksiin. Ne tutkimukset oli mulle jotenkin tosi traumaattinen kokemus. Tajusin, että valta tässä asiassa on jossain aivan mun ulkopuolella. En itse pysty päättämään tästä, vaikka haluaisin.

Vieläkin kun menen siitä paikasta ohi, mulle tulee sellainen olo, että jos voisin räjäyttäisin sen paikan. Se oli niin kauheeta.

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellis­tämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että ’en ole ihan täysin mies tai nainen’. Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia.

Kävin juttelemassa semmoisen sairaanhoitajan kanssa. Se esimerkiksi aina kehui mua, jos mulla oli jotenkin erityisen miehekkäät vaatteet. Ihan niin kuin suku­puoli-­identiteettini olisi ollut todellisempi tai hyväksyttävämpi tietynlaisissa vaatteissa. En silloin todellakaan kaivannut sellaista holhoavaa päähän taputtelua. Tämmöiset ihmiset tekee todella, todella tärkeitä päätöksiä toisten elämän suhteen, eikä ne kuitenkaan tajua mistään mitään.

Ajattelin jo silloin, että olisi hienoa, jos voisin taistella sen asian puolesta ja muuttaa systeemiä siihen suuntaan, ettei ole pakko olla mies tai nainen. Mutta samalla ajattelin, ettei mulla ollut varaa sellaiseen. Prosessi oli mulle niin tärkeä, etten ottanut minkäänlaisia riskejä.

Ne tutkimukset oli mulle jotenkin niin kova pala, että mulle tuli niistä totaaliuuvahdus, tämmöinen burn out -tyyppinen. Kyllästyin myös Helsingissä oloon ja halusin pois. Olin tosi tyytyväinen, kun muutettiin Tampereelle.

Tampereella mä varmaan keksin sen, että haluan takaisin maalle. Ehkä se liittyi vähän siihen transasiaankin. Nyt kun mietin sitä, niin transihmisenä mä pystyin kuvittelemaan palaavani takaisin maalle, mutta lesbona en varmaan olisi voinut kuvitella palaavani.

Mulla on selvästi aika vahvat juuret, mutta en sitä aikaisemmin vaan tajunnut. Ehkä ne identiteettiasiat oli silloin niin pinnalla, ettei elämään oikein mahtunut mitään ­muuta.

Sukupuoliasia ei ole enää niin pinnalla. En pohdi sitä päivittäin, en varmaan edes viikottain. Se on semmoinen pieni häiritsevä kivi kengässä -tyyppinen asia.

Me ollaan asuttu Juupa­joella nyt jotain viisi vuotta. Se on pieni paikka, missä on yksi teollisuustaajama ja sitten loppu sitä maaseutupuolta. Me tosiaan ollaan siellä ihan maaseudulla. Tykkään tehdä maa- ja metsätöitä, mutta tekemistä on liikaa.

Mulla on koko ajan vähän huono omatunto siitä maatilasta ja varsinkin niistä metsätöistä.

Kun palasin takaisin, mun äiti oli jo käynyt oman prosessinsa läpi ja oli tehnyt paljon hyvää työtä mun puolesta. Se kertoi kaikille ihmisille, että nyt se on Leo-niminen ja se on tehnyt tällaisen muutoksen elämässään.

Osa vanhemmista sukulaisista tuli oikein katsomaan minua, hyväksymään minut. Oikeasti halusivat nähdä, että minkä näköinen se nyt on ja millainen se nyt on. Tulivat sanomaan käsipäivää ja kertomaan, että muistan, kun olit viimeksi semmoinen 5-­vuotias lettipäinen tyttö. Jotenkin vähän huvittavaa, mutta en todellakaan millään tavalla loukkaantunut siitä.

Mä en ole kyllä loukkaantunut tuollaisesta vissiin koskaan. En ajattele, että mun pitäis piilottaa entistä elämääni. Ihmiset ei yleensä tarkoita pahaa, vaikka ne sanoisi jotain hölmöä. En jaksa esimerkiksi korjata ihmisiä, että ei saa sanoa sukupuolenvaihdos, pitää sanoa sukupuolenkorjaus.

Jos puhun ihmisten kanssa, jotka ei ole transihmisiä ja joilla ei ole samaa kokemusta, yritän käyttää kieltä, josta ne ymmärtää, mistä puhun. Siinä mielessä kuitenkin välitän termiasioista, että olis ihan kiva, että mediassa käytettäisiin oikeita termejä.

En mä mitenkään kaapissa ole siellä Juupajoella, en tietenkään, koska palasin takaisin lapsuuden maisemiini toisella nimellä ja niin sanotusti toisessa sukupuolessa. Ei se mikään salaisuus ole, mutta en ole myöskään julkitransihminen, että esimerkiksi puhuisin asiasta ja pitäisin koulussa jotain esitelmiä.

Mä opetan 3–9-luokkalaisia, se vähän vaihtelee vuosittain. Yläkoululaisten kanssa voi enemmän keskustella asiasta. Harvoin ne kyllä lähtee kauniisti keskustelemaan.

Yläkoululaisilta on muutaman kerran tullut semmoisia kommentteja, että ’hähää, sä olit ennen nainen’. Sen tyyppisiin kommentteihin mä olen yleensä vain vastannut, että ’niin, mitä sitten, onko siinä naisena olemisessa jotain vikaa’. Keskustelu jää yleensä siihen.

Aikuiset ihmiset ei kysy mitään. Se on minusta todella outoa. Tiedän, että siellä koululla varmaan puolet opettajista tietää tasan tarkkaan mun taustat, mutta ne ei ole kertoneet niille toisille ihmisille.

Opettajanhuoneessa joku on joskus alkanut kertoa jotain ’transuvitsiä’, ja se on äkkiä vaien­nettu. Se opettaja ei selvästikään ole tiennyt minusta. Joskus ajattelen, että mun pitäisi jotenkin tulla ulos kaapista, että se olisi reilua muita ihmisiä kohtaan. Mutta sitten ajattelen, etten jaksa, en halua. Se ei tunnu niinkään pelottavalta, se tuntuu lähinnä rasittavalta. Olisi jotenkin hankalaa lähteä informoimaan työkavereita transasiasta, kun muutenkaan en jaa kovin henkilökohtaisia juttuja työpaikalla.

Siellä on ihan mukavia työkavereita. Voisi olla joskus ihan kivakin jutella sukupuoleen liittyvistä asioista.

Ei mua epäilytä se, että oppilaiden vanhemmat tietää tai saisi tietää. Ei mulla ole trans­ihmisenä tai muutenkaan syrjintäkokemuksia. Mulla on vahva luottamus siihen, ettei mua kyllä syrjitäkään. Tiedän, että olen oikealla asialla.

Meillä on 2- ja 4-vuotiaat lapset. Ne kutsuu mua iskäksi tai nimellä. Lapset saa ajatella, että mä olen mies. En mä ala niitä kauheasti korjaamaan, varsinkaan vielä. Sitten kun ne kasvaa vanhemmiksi, voin keskustella asiasta, että tarviiko olla pelkästään mies tai nainen.

Vanhempi on sellaisessa vaiheessa, että kun silitin vaaleanpunaista paitaa itselleni, niin se oli että ’ei pojat tykkää pinkistä’. Sillä on jotenkin hirveän vahvana se, että tässä on tyttöjen ryhmä, minä olen täällä ja tykkään pinkistä ja prinsessoista. Ja pojat on tuolla. Tietenkin yritän laajentaa sitä näkemystä.

Lapsille ollaan kerrottu mun taustat niin kuin ne on. Vanhempi aina välillä muistaa sanoa, kun se miettii näitä tyttö–poika-asioita, että ’niin, mutta sinä oletkin erilainen: olit ennen tyttö ja nyt olet poika’.

Mä haluaisin, että meidän lapsilla olisi semmoinen olo, että ne on tienneet mun taustat aina, että niitä ei ole erikseen kerrottu. Samoin lasten omat taustat, että ne tietää olevansa lahjasolulapsia. Me ei tehdä asiasta mitään numeroa, mutta kun mennään vaikka sen klinikan ohi, niin kerrotaan, että tuolla teidät on laitettu alkuun.

Mä olen sitä mieltä, että ei salaisuuksia.”