”Ennen neljättä luokkaa kävin ala-astetta viidessä eri koulussa. Kyllähän se vaikutti. Ei pahemmin päässyt juurtumaan eikä kaveripohja vakiintumaan.

Luulen, että mulla on lapsesta asti ollut mielenterveysongelmaa. Osa liittyy varmaan tähän sukupuoliristiriitaan, vaikka en osannut yhdistää ongelmaa tähän. Sekin vaikutti, että olin aina koulukiusattu. Mua kiusattiin todella ankarasti päiväkodin ensimmäisestä päivästä yläasteen viimeiseen päivään.

Kun neljännellä luokalla asuinpaikkani vakiintui, ikävä kyllä muutin Hyvinkäälle. Se oli tosi ankea mesta. Erilaisuus oli ihan myrkkyä. Vaikka en silloin osannut tuoda sukupuolen moninaisuutta esiin, niin erilainen mä kyllä olin.

Kun muut nuoret kapinoi vanhempia ja auktoriteetteja vastaan, ja koska mä sain kaikkea paskaa muilta nuorilta, mä aloin kapinoida niitä vastaan. Se ei ollut kaikkein paras juttu itsesuojelun kannalta. Mulle tuli vaan sellainen vastarinta, että ’ai, te ette tykkää siitä, millainen mä oon. Oon sitten tällainen vielä kaksi kertaa kauheammin.’

Pukeuduin epämuodikkaasti, kuuntelin vääränlaista musiikkia, poika­oletettuna mulla oli liian pitkät hiukset – luulen että kymmenen vuotta myöhemmin se olisi ollut ihan okei, mutta silloin se ei todellakaan ollut okei. Mut lähetettiin tarkkikselle, koska mut oli helpompi lähettää sinne kuin puoli koulua.

Viihdyin aika pitkälti omissa oloissani. Mun vanhemmat oli onneksi hyvin messissä.

Olin niin rikki yläasteen jälkeen, että mulla oli kaks välivuotta sen jälkeen. Sitten menin opiskelemaan musiikkiteknologiksi Orimattilaan. Silloin vasta kunnolla muodostin oman persoonani.

Peruskouluaika oli ollut pelkää selviämistä, mun kaikki henkinen energia meni siihen, että selvisin – ja melkein en selvinnyt. Siihen aikaan liittyi kaksi itsemurhayritystä: yksi yläaste­ikäisenä ja yksi välivuosien aikana.

Orimattilassa mun luokalla oli aika monia sellaisia, jotka oli tottunut olemaan erilaisia. Meillä oli oma rakennus siellä niiden 16-vuotiaiden amislaisten kanssa. Ne olis varmasti jatkaneet samalla linjalla, mihin mun yläaste jäi. Ja kyllä sieltä joskus kuuluikin jotain huutelua, mutta se oli aika helppoa siinä vaiheessa, kun sulla on kokonainen linja, kolme vuosikurssillista tyyppejä, jotka on että ’ai, mitä sä sanoit’.

Orimattilassa omanlaisten ihmisten ympäröimänä sitä pystyi oikeasti löytämään jotain itsestään. Aiemmin pystyi peilaamaan, että on vain kiusaajia ja minä.  Mutta nyt kun oli erilaisia ihmisiä, pystyi hakemaan sitä, kukakohan minä olen näiden joukossa.

Siinä vaiheessa ajattelin olevani aseksuaali [ei tunne seksuaalista vetovoimaa muita ihmisiä kohtaan]. Ajattelin, että mun sukupuoli-identiteetti on se, että ei voi vähempää kiinnostaa.

Mulla kesti käsittämättömän pitkään ennen kuin tajusin, mistä on kyse. Olin 27, kun ymmärsin, että ’hei, tää on se juttu’. Sen jälkeen, kun katsoi taaksepäin, kaikki palaset loksahteli kohdalleen.

Todellisuudessahan takana oli tosi pitkä kehityskaari, mutta se hetki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin saanut vanhasta koulustani Orimattilasta pienen pätkän tuntiopettajana. Mulla oli paita, jossa oli rintataskut, joihin tungin kaikki kamani, ja siihen toisen paidan päälle. Olin bussissa matkalla töihin ja tajusin, että helkkari, mulla on tissit. Pää meinasi räjähtää.

Tavallaan se ei ollut täysin uutta. Musta oli jotenkin tuntunut, että mulla kuuluis olla rinnat.

Se oli torstaipäivä. Sinä iltana lueskelin, miten hormonikorvaukset toimii ja hormonit vaikuttaa. Mulla oli maanantaina aika psykiatrian polille liit­tyen mun terapiaan. Siellä pyysin lähetteen transtutkimuksiin.

Transpolin mukaan olen nainen, koska he toimivat näillä nimikkeillä, joita on. Ymmärrän, että byrokratia joutuu toimimaan rajatuin työkaluin, mutta translakia ei ole haluttu päivittää sitten sen asettamisen. Se on vuodelta 2002.

Mulla on ollut aina tosi epämukava olo peniksen kanssa. Ainoa hyöty, mikä siitä oli, oli että pystyi käymään seisaaltaan pissalla. En tykännyt yhtään mistään, mitä se teki. Siellä oli tehtaat, jotka tuotti materiaa. Ja jos sitä ei hoitanut ulos, se tuli minun tapauk­sessani sieltä väkisin ulos. Penis oli ­ällöttävä lötjäke.

Loppuvaiheessa ennen genitaali­kirurgiaa, jos näin itseni alasti peilistä ja satuin näkemään alakerran, voin fyysisesti pahoin. Se inhotti niin paljon.

Täällä tehdään tasan yhdenlaista kirurgiaa – vaikka täytyy kehua: Suomessa on erittäin pätevät kirurgit. Olisin kuitenkin itse kaivannut leikkausta, joka ei olisi tehnyt sisälle mitään. Se olisi ollut vaan kosmeettinen.

Lopputulos ei ole ihan sen näköinen, mitä haluaisin. Mutta ymmärrän sen, että jos suomessa on 50 000 transsukupuolista, meillä ei silti voi olla 50 000 erilaista prosessia. Se olisi optimaalista mutta ei resurssien kannalta realistista.

Jos mut olisi määritelty syntymässä tytöksi ja olisin käynyt läpi cis-tyypillisen [syntymässä määritellylle sukupuolelle tyypillisen] puberteetin, olisin silti transprosessissa. Silloin se prosessi olisi erinäköinen, mutta en olisi kotonani cis-naiskropassakaan.

Mun mielestä on tosi jees olla trans. Vaikka sentyyppinen valta, mitä järjestelmässä käytetään toisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta vastaan, on tosi kammottavaa. Toisella puolella on kuitenkin se, että täällä on transprosessi, ja se kuuluu julkiseen terveydenhuoltoon.

Mulla on paljon kansainvälisiä ystäviä, monet niistä transihmisiä. Jotkut heistä asuu maissa, joissa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta prosessiin. Sä maksat hoidot itse tai et tee mitään. Tai saatat asua maassa, jossa ei edes saa juridisesti vaihtaa nimeä.

Siksi tiedostan myös sen, että on hyvä, että meillä on prosessi, vaikka ongelmallinenkin.

Nyt olen käynyt yhteiskunnalle ’kauhean raskaan” sukupuolenkorjausleikkauksen läpi. Olen kuullut jotain arvioita, kuinka paljon se suunnilleen veronmaksajille maksaa.

Olen podcasteissani sanonut, että ’okei, olen laskenut leikkauksen hinnan ja jakanut sen suomalaisten veronmaksajien kesken. Jos joku tuntee kauhean suurta vääryyttä siitä, että olen heidän rahoillaan käynyt prosessin, niin voin sen yhden kolmasosa­sentin tilittää haluavien tilille välittömästi, kun niin pieniä rahasummia pysty suomalaisessa pankkijärjestelmässä tilittämään.’

Sen näkee, miten ihmiset trans­prosessissa herää ja miten paljon ne saa kiinni elämästä, työllistyy, lähtee opiskelemaan ja pääsee pois ­mielenterveyssotkujen kierteestä. Vaikka se maksaisi kuinka paljon, se tulisi ­huomattavan paljon halvemmaksi kuin olla loppuelämä siinä kierteessä, suljetulla osastolla tai käydä terapiassa pystymättä käymään töissä.

Se prosessi on voimaannuttava henkilötasolla, mutta tietyllä tavalla myös yhteiskunnallisella tasolla, kun jengi pääsee messiin.

Haraan edelleen kaikenlaisia kiusaajia vastaan. Tällä hetkellä kiusaajat on iso ryhmä, kuten trans- ja homo­foobikot, rasistit tai antifeministit.

Kaikki edistys aiheuttaa aina vastareaktion. Positiivista on, että edistystä tapahtuu. Näistäkään asioista ei olisi puhuttu julkisesti 20 vuotta sitten, meillä ei ollut puolueita tai opetussuunnitelmaa, joiden ideaan nimenomaan kuuluu, että sukupuolen moninaisuus otetaan huomioon.

Transvastaisuus on vastareaktio sille, että ihmisten suvaitsevaisuus kasvaa. Transvastaisuus on selkeästi myös vastareaktio tasa-arvoiselle avioliitolle. Kyllä Aito avioliitto -­väki puhuu edelleen avioliitosta, mutta tuntuu, että ne puhuu melkein ­enemmän sukupuolen moninaisuudesta, miten saatanasta se on. Koska yksi tappelu on hävitty, siirrytään seuraavaan, joka voidaan ehkä vielä voittaa.

Puhun podcasteissani aika paljon LBGTQIA-asiaa ja puhun hyvin avoimesti mun transprosessista ja muutenkin transasioista. Sinne sivulle, samoin kuin mun sarjakuvasivulle, tulee kaikenlaisia kommentteja. Moderoin jokaisen kommentin. Jos siellä on joku ääliö, sen kommentti ei päädy kommenttikenttään, mutta ne päätyy mun sarjakuvaan.

Mulle on tultu kerran heiluttelemaan kikkeliä bussipysäkillä. Se tuli vastapäiseltä terassilta ja huuteli ’hei ootsä tyttö vai poika?’. Sitten se alkoi tulemaan tien yli: ’Kato mitä mulla on.’ Voi vittu. Se oli aikaa ennen kuin olin käynyt mitään fyysistä prosessia. Tavallaanhan siinä kohtaa se oli henkinen voitto, että ’hei, minusta ei tiedä’.

Nykyäänkin, jo viisi vuotta prosessia läpikäyneenä, minut säännönmukaisesti sukupuolitetaan mieheksi. Jos joku syrjii mua epäselvän sukupuoleni takia, se on tosi ristiriitainen tilanne. Että ’haista vittu, mutta olipa kiva, kun huomasit’.

Kun ihmiset sukupuolittaa väärin, ei ne tee sitä lähtökohtaisesti ilkeyttään. Ok, jotkut tekee, mutta ne tilanteet on aika selkeitä. Mutta se, jos sua ei uskota tai sitä pidetään läppänä, on melkein pahempaa kuin että joku rupee vänkäämään vastaan. Jos joku ottaa mun sukupuolen hauskana läppänä, sitä tietää, että näyttäytyy yksi­selitteisen miespuolisena, vaikka sitä on käynyt aika kovan mankelin sen eteen, ettei niin olisi.

Mut sukupuolitettiin mieheksi myös sen jälkeen, kun olin puhunut, että mun klitorikselle oli tehty haava­hoitoa. Se ihminen kuitenkin kuuli, kun puhuin olleeni gynekologilla.

Mulle tulee ristiriitainen olo siitä, onko väärinsukupuolittamisella väliä. Minähän teen tätä sen takia, että olisin enemmän kotona itseni kanssa. Muut saa ajatella ihan mitä haluaa. Mutta se vaihtelee, kuinka paljon voimavaroja on, ettei se tunnu tosi pahalta.

Sukupuolittamisella on päivittäisen elämän kannalta järjettömän vähän mitään merkitystä. Me tehdään 99,9-prosenttisesti kaikki asiat samalla tavalla riippumatta sukupuolesta. Senkin takia on jännä, miksi se on itselle niin tärkeätä, että pääsi korjaamaan omaa niin fyysistä, henkistä kuin ­juridistakin sukupuolta. Se on kuitenkin viimeiset viisi vuotta ollut tärkein projekti mun elämässä.”