Johannes Ekholmin esikoisromaani ei ole esikoinen, eikä sen kertoja halua olla kertoja.
Kuva Elina Hiironniemi
Rakkaus niinku -kirjan vaaleanpunainen olemus huutaa ristiriitaa Alvar Aallon funktionaalista estetiikkaa edustavassa kahvilassa. Kansien visuaalisen hälyn keskellä fontitkin ovat liki lukukelvottomia.
Teoksen kirjoittanut Johannes Ekholm on aiemmin toimittanut kirjan graafisesta suunnittelusta, mutta ulkoasusta vastaavat nyt muut.
”GRMMXI-kollektiivi haluaa rikkoa esteettistä järjestystä ja tutkia ’tahallista rumuutta’ ja ’heikkoa esittämistä’. Antamani briiffi tiimille oli, että ulkoasun pitäisi olla ’tyttömäinen’ ja sellainen, ettei se voisi olla Jörn Donnerin kirjan kansi”, selittää Ekholm.
Kannet vastaavat kirjan sisältöä. Tarjolla on erilaisilla typografioilla ladottuja dialogeja. Osassa niistä kirjan kolmekymppinen päähenkilö Joona haastaa isäänsä oidipaaliseen väittelyyn, ja osassa hän litteroi keskustelujaan entisen tyttöystävän, baarikavereiden tai netissä kohtaamansa SAD91RL-nimimerkin kanssa.
Näennäisen hajanaista aineistoa sitoo yhteen ajatus siitä, että Joona tekee keskusteluista kirjaa. Samalla lukijalle syntyy dialektinen oletus, että juuri tätä kirjailijatonta kirjaa hän parhaillaan lukee.
”Siinä taustalla on David Shieldsin Reality Hungerista ja 90-luvun postmodernisteilta lainattu ajatus siitä, että kaikki on jo olemassa, mutta se pitää vain järjestellä uudella tavalla”, selittää Ekholm.
Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat ja strategiat (Tsto, 2013) oli erilaisesta haastattelumateriaalista ja muusta aineistosta tehty kooste, jonka piti olla tietokirja, mutta Ekholmin mukaan ”siitä tulikin kai jonkinlainen taideteos ja sen voi lukea myös romaanina”.
”Nyt taas ei ollut ajatuksena puhkoa yhden alan mätäpaiseita, vaan ajattelin enemmän hämätä ja ärsyttää lukijaa ajatuksella, että kaiken pitäisi olla totta, vaikka mikään ei oikeasti ole totta eikä kukaan henkilö todellinen.”
Ekholmille esitysmuodon rikkominen on tuttua myös teatterin puolelta. Hän kirjoitti yhdessä Akse Pettersonin kanssa Kaspar Hauserin. Sen fragmentaarisissa kohtauksissa tämän ajan arvosumun keskelle joutuneet nuoret oireilevat sivullisuuttaan.
Ekholmin kirjoittamassa ja Anni Kleinin ohjaamassa WunderKinderissä työelämän vieraannuttava vaikutus on edennyt niin pitkälle, että naamareilla varustettujen henkilöiden ontot repliikit soitettiin äänitteeltä.
Sara Mellerin isäsuhdetta käsittelelevässä, psykedeelisen monitaiteellisessa näytelmässä Father Fucker Ekholm toimi dramaturgina.
”Graafikkotausta on osoittautunut tällaisissa teatteritöissä hyödylliseksi, onhan siinäkin ideana sovittaa erilaisia elementtejä jollain tavalla toisiinsa”, Ekholm hymähtää.
”Kaspar Hauserin alaotsikossa mainittu y-sukupolvi oli muuten tuottajan markkinointi-idea. Itse koen, että koko käsite väittää ärsyttävästi, että esimerkiksi asuntopulasta ja työttömyydestä seuraava elämäntyyli olisi erityisen tietoisen valinnan seurausta.”
Ekholmia pyydettiin esityksen takia puhumaan talouselämän eliitille järjestetyssä seminaarissa.
”Olin tehnyt sinne satiirisen tekstin, jossa halusin tehdä pilkkaa yrittäjäsankaruuden narratiivista. Jännitin kuitenkin puhetta, ja kädet alkoivat alkoivat täristä niin, että oli pakko tukea niitä pöytään. Esitys tuli samalla rikkoneeksi muodoltaan sitä, mitä tällaisilta TED Talks -alustuksilta odotetaan. Tavallaan siis epäonnistuin onnistuneesti.”
Rakkaus niinku -kirjan Joona saa kenkää kaupallisesta ilmaisjakelulehdestä eettisen kepposen takia. Ekholm kertoo myös henkilökohtaisesta turhautumisesta työelämään.
”Mainosala on olemassa vain siksi, että jotkut hyötyvät siitä taloudellisesti. Aika monta vuotta yritin keksiä miten sen sisällä voisi toimia jotenkin ’progressiivisesti’, mutta se oli pään hakkaamista seinään”, hän huokaa.
”Huomasin voivani työssä pahoin, join liikaa ja halusin analyyttiseen psykoterapiaan. Samalla koin kasvavaa tiedostamista ilmastomuutoksesta, työelämän tilanteesta ja uusliberalistisesta leikkauspolitiikasta.”
Joona harjoittaa kirjassa myös kuluttavaa itsetutkistelua siitä, voiko hän oman kirjansa metodilla välttää samat patriarkaalisen vallankäytön sudenkuopat kuin mihin hänen isänsä omissa minäkeskeisissä muistelmissaan sortui.
”Noora Dadun tuoreessa Fail-näytelmässä on kulttuurisen minuuden riistoon terävä näkökulma: teatterilavalla on mahdotonta kieltää kokonaan omaa positiotaan ja sitä, mitä vallankäyttöä toisten esittämiseen liittyy. Samalla tavalla millään kirjallisella eleellä ei pysty astumaan oman sosiaalisen todellisuutensa ulkopuolelle. Valtarakenteita voi silti tehdä näkyväksi ja niihin liittyviin ongelmiin voi puuttua käytännössä”, huomauttaa Ekholm.
”En tietenkään voi seistä sellaisen väitteen takana, että kaikkien miesten pitäisi vaieta iäksi, jos samalla vaadin päästä itse sanomaan sen. Mutta samalla tässäkin haastattelussa väkisinkin uusinnan osaltani sitä, että valokeilassa on jälleen valkoinen mies, joka haalii resursseja ja medianäkyvyyttä.”
Tähän sopii varmaan erityisen huonosti Voimassa tuoreeltaan keksitty idea, että ottaisimme sinulta lyhyen kommentin videolle, joka pyörisi sitten tämän haastattelun nettiversion kuvituksena?
”Joo, se ei oikein ole mun juttu.”
