Dokumentaristi Jouni Hiltunen teki elokuvamuotoisen vastapalveluksen Suomenlahdelle.
Sakeassa vihreässä vedessä lilluu joukko hyytelömäisiä meduusoja epämääräisten hiutaleiden keskellä. Pohjalla, ruohikkomaisessa kasvillisuudessa makaa tyhjä lonkerotölkki. Tämä on kuvaa Suomenlahden pohjalta.
Viime vuosikymmenten ajan merialue on toiminut Suomen, Venäjän ja Viron maatalous- ja öljyteollisuuden jätelaarina. Sinne on kipattu niin paljon typpeä ja fosforia sisältävää jätettä, että meri on rehevöitynyt ja arvioitu maailman saastuneimmaksi merialueeksi. Olosuhteisiin sopeutuvat meduusat porskuttavat eteenpäin, mutta monen muun lajin säilyminen ja hyvinvointi on vaakalaudalla.
Jouni Hiltunen muistaa ajan, jolloin Suomenlahden pintaa eivät poikkeuksetta koristaneet sinilevälautat ja satunnaiset pintaan nousseet roskat. Hän vietti suuren osan lapsuuden kesistään meren äärellä ja päätti nyt viedä oman poikansa matkalle tutkimaan merta, joka ei ole enää entisellään. Syntyi elokuva Matka merelle.
Hiltunen on ohjannut elokuvia pitkään. Hänen aikaisempia dokumenttejaan ovat muun muassa Blatnoi mir, BAM sekä Matka merelle -elokuvaa edeltänyt, vuonna 2011 ilmestynyt Tuntematon Selkämeri. Hiltunen kertoo kiinnostuneensa luontokuvaamisesta jo nuorena.
”Lukion jälkeen oli noin kolmen vuoden jakso, jolloin otin vain luontokuvia. Hurahdin siihen ihan täysin. Ajoin viikonloput pitsoja ja viikot otin luontokuvia.”
Myöhemmin Hiltunen pääsi opiskelemaan videokuvaajaksi ja valokuvaaminen jäi. Ajatus luontokuvauksesta jäi kuitenkin kytemään.
”Ajattelin, että jos joskus haluan lyödä lukkoon sen, mitä mä teen isona, niin se on nimenomaan luontokuvaaminen.”
Idea Suomenlahdesta kertovasta elokuvasta syntyi pian edellisen teoksen valmistuttua, kun Hiltunen sai kuulla Suomenlahti-teemavuodesta. Suomen ympäristökeskuksessa innostuttiin ideasta, ja ensin asiat etenivätkin nopeasti.
”Siltä istumalta otin kameran ja lähdin kuvaamaan”, Hiltunen muistelee.
Suomenlahti-vuodelle 2014 elokuva ei ehtinyt, sillä rahoituksen saamiseen meni kolme vuotta. Kuvamateriaalia oli lopulta koossa noin kolmesataa tuntia.
Matka merelle on luontodokumentti, mutta se pitää sisällään paljon muutakin kuin vain kuvaa merestä, rannikosta ja niiden eläimistöstä. Elokuvassa esitellään muun muassa Venäjällä sijaitseva hyljehoitola, jonka työntekijät pitävät huolta pelastetuista kuuteista. Niitä hoidetaan ja ruokitaan, kunnes eläimet ovat terveitä ja voivat palata takaisin luontoon.
Katsoja pääsee myös seuraamaan merentutkimusalusta, jonka miehistö tekee työtä selvittääkseen Suomenlahden tilaa.
Yksi elokuvassa esiintyvistä henkilöistä on loikkaaja, öljylautalla työskennellyt mies, joka huomasi olevansa ”väärällä puolella” koneistoa. Hän siirtyi Greenpeacen laivan miehistöön. Matka merelle onkin paitsi tarina merestä, myös niistä ihmisistä, jotka tekevät työtä sen hyväksi.
Hiltuselle oli selvää jo varhaisessa vaiheessa, että elokuvasta ei tule pelkkää luonnon kauneuden ihmettelemistä.
”Luontokuvaaminen jää helposti ulkokohtaiseksi, siinä pelataan kauneudella ja musiikilla, mutta kuinka pitkälle se kantaa?”
Vaikka elokuvassa esitellyt henkilöt tuovat teokseen sisältöä ja dramaturgista mielenkiintoa, Matka merelle loistaa ennen kaikkea kuvillaan luonnosta, niin mereltä kuin maaltakin. Meduusojen hypnoottista, sykkivää liikettä voisi katsella vaikka kuinka kauan, ja meren pinnan erilaiset linnut muistuttavat siitä monimuotoisuudesta, jota olemme tappamassa. On tavattoman rauhoittavaa katsella käärmeiden kiemurtelevan toisiinsa limittyneinä, villisikojen ja hirvien taivaltavan metsissä ja kurkiparven liitävän taivaanrajalla meren yllä. Yhtäkkiä on helppo ymmärtää esimerkiksi niitä elokuvassa esiintyviä lintubongareita, jotka odottavat kesää päästäkseen tarkkailemaan lintuja. Tämä on meidän luontoamme, erottamaton osa meitä ja ekosysteemiä ympärillämme, eikä meillä ole varaa menettää sitä.
Jouni Hiltusella ei ole valmista vastausta siihen, miksi tuhoamme kaiken. Hän uskoo kuitenkin, että luonnon välinpitämätön kohtelu liittyy vieraantumiseen ja siihen, miten kaupunkiyhteiskuntamme toimii.
”Yhteiskunta pyörii sen mukaan, että meidän pitää tuottaa. Lihakarjan kasvatus on suurimpia meren rehevöittäjiä, ja suomalaisethan tykkää lihasta.”
Ylenpalttisen tuotannon jätteet on viskattava jonnekin, ja ”kaikki päätyy lopulta takaisin mereen”.
Luontosuhteemme muuttumiseen ei Hiltusen mukaan tarvitaan ihmekeinoja.
”Tärkeintä on varmaan se, että pysyy semmoinen vähän vanhanaikanen kontakti luontoon, oli se sitten meri tai metsä”, hän pohtii.
”Jos se katkeaa, lähdetään helposti siihen suuntaan, että luonnolla on vain materiaalinen arvo, jota voi hyödyntää.”
Matka merelle on osa Suomi 100 -ohjelmistoa. Kun Hiltuselta kysyy, miltä hän luulee Suomenlahden näyttävän seuraavan sadan vuoden päästä, hän on pitkään hiljaa.
”Vähän pelkään että se on huonommassa kunnossa. Väestö lisääntyy ja öljynkuljetus lisääntyy niin kauan kuin sitä öljyä on, ja sadassa vuodessa ehtii tapahtua useampikin öljyonnettomuus.”
Pessimistiseksi itseään kuvaileva Hiltunen ei ole menettänyt toivoaan. Hän ei myöskään menetä yöuniaan Suomenlahden takia.
”Turha sitä on ottaa henkilökohtaiseksi taakaksi, ei se auta.”
Hän muistuttaa, että on myös paljon ihmisiä, jotka tekevät työtä Suomenlahden puolesta. Niitä, joista Matka merellekin kertoo. Jouni Hiltunen on tyytyväinen, että on saanut elokuvan kautta antaa oman panoksensa.
”Kyllä mä toivoisin, että siitä jää jonkinlainen muistikuva. Eihän ne faktat jää mieleen, mutta jos jonkunlainen tunnetila herää, niin se on jo positiivinen asia.”
Samalla elokuva toimii myös eräänlaisena vastapalveluksena Suomenlahdelle.
”Olen käyttänyt merta viitisenkymmentä vuotta. Ehkä tämä on vähän niin kuin pieni hyvitys siitä.”
Elokuvateattereissa 3.3.
