Seija Soijaa etsitään kaikkialta. ”Tuolla!”, kiljuu puolet yleisöstä – kaikki alle kymmenvuotiaat – viittoillen lavasteisiin. Soijapapua etsivä Päätäi Väätäinen on ”ihan paras mummo”, kuten seuralaiseni kommentoi. Päätäi on ymmällään ja saa yleisön, koko yleisön, nauramaan. Katsomon seniorit ovat nähneet mahtimummo Väätäisen eli Seela Sellan monissa muissakin rooleissa, muttei koskaan ennen moniraajaisena pipoautolla ajavana salaisena agenttina.
Absurdiako? Tottakai! Tippukivitapaus on absurdismin juhlaa!
”Tosi lapsellista”, huokaa seuralaiseni, muttei hetkeksikään irrota katsettaan näyttämön tapahtumista. Valtakunnan kriitikkogurun Jukka Kajavan jälkiä seuraten olen ottanut mukaani sangen kriittisen ja vaativan teinikatsojan. Teatteria ja musiikkia harrastavana hänkin tajuaa heti ensimmäisiltä iskuilta, ettei superlapsellisen draamarönsyn tekeminen ole pikkunäppärää puuhastelua, vaan tämä on iso ja vaativa tuotanto.
* * * * *
Matka korkeuksista syvyyksiin ja takaisin lähtee liikkeelle pikkuisen tukaanin lentoharjoittelusta. Niinpä yleisöä hemmotellaan ilma-akrobatialla jo ensimmäisessä kohtauksessa.
Laura Ruohosen kirjoittama runollinen tarinakokoelma on Anna-Mari Kähärän säveltämä, ja teos on laajentunut musikaaliksi, hurjaksi revyyksi.
Toki Suomessakin jo Suuret Muinaiset teatteriukkelit kuten Jouko Turkka aikoinaan ymmärsivät absurditeettien loistokkuuden, mutta toisin kuin Turkan teoksissa, nyt pääasiassa on sujuva hauskuus eikä viiltävä ironia, vahingonilo tai yhteiskunnallinen sanoma – paitsi ehkä diktaattorikohtauksessa, jossa Väätäismummon kautta opimme että valta voi pilata meistä jokaisen.
Niin paljon kuin absurdiuden TV-mestari Spede kansaa naurattikin, hän ei nauranut itselleen – mutta Ruohonenpa nauraa. Siis itselleenkin. Tippukivitapauksen onkalot olmeineen viittaavat vahvasti Ruohosen taannoiseen ydinjätteitä ja saasteiden siirtämistä sukupolvelta toiselle käsitelleeseen Luolasto-näytelmään. Tippukivitapauksessa maan sisältä löytyy kummallinen orjuuttaja, joka on saanut alamaisensa unohtamaan minkälaisia perhosia heistä voisikaan tulla – kunnes paikalle putoaa pieni papu, Seija Soija.
* * *
Musiikillisesti teoksessa kaikuu Balkanin rytmejä, ja taitavan klarinetin melodioissa kuulee häivähdyksiä klezmeristä. Monille pikkuisille katsojille Tippukivitapaus saattaa olla ensimmäinen kosketus teatteriin tai ainakin Kansallisteatterin suuren näyttämön tuotantoihin, ja siksikin on hienoa, että musiikki on paljon monimutkaisempaa ja -muotoisempaa kuin vain perusiskelmäpoppia. Ja aniharvoin aikuisetkaan pääsevät tällaisen runsaudensarven äärelle.
”Jos on hanskat, tyttiidit, tyttiidit, tarttee kädet, tyttiidit, tyttiidit” -meininki opettaa svengin perusteita. Kiitettävästi (tämän biisin) tempo on riittävän hidas, jotta yleisö ehti biisiin mukaan. Tippukivitapauksen ensembleen voi tutustua vaikka tässä videossa.
Kuten olettaa saattaa, superammattilainen Vuokko Hovatta lauloi upeasti. Aisapari Jani Karvinen Hujoppina onnistui onneksi Hovatan kanssa duetoissa, mutta parasta antia ovat oikeat kuorokohtaukset, joita näytelmässä on paljon.
Tippukivitapaus lienee teatterin sisälläkin hyvin opettavainen teos. Vain harvoin yhdessä ja samassa teoksessa tarvitaan näin paljon erilaista tekniikkaa, taitoa, tilpehööriä ja härpäkettä. Lavasteita laskeutuu katosta ja puhalletaan lattista kattoon. Orkesteri seilaa näyttämön takaa etualalle, näyttämön alle ja säilyketölkin päälle. Näyttämöllä pyörivät laulajat ja näyttämö pyörii.
Vaikka Tippukivitapaus houkuttelee lapsikatsojia, se on huumoria ja musiikkia kaipaavien aikuistenkin teos. Tippukivitapaus tuo mieleen Daniil Harmsin herkullisimmat oivallukset. Tippukivitapaus on kuin viime vuosisadan alun Pariisin tai Berliinin absurdismeja rakastavien, todellisuutta pakenevien kabareetaidepiirien hurmion lähde. Tippukivitapaus on syntynyt samoilla huuruisilla puroilla, joilla T. S. Elliot ammensi voimaa kissarunoihinsa (joista syntyi Cats) ja joilla Lewis Carroll löysi kaniinin polut Liisalle Ihmemaahan, jaTippukivitapaus on dadadadaa ja – Ruohosen esittelytekstiä lainaten – pluts ja plop.
* * * * *
Tippukivitapaus Kansallisteatterissa 22.5. 2018 saakka. Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen. Musiikki Anna-Mari Kähärä.
Rooleissa Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Katja Kortström, Markku Maalismaa, Pihla Maalismaa, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Seela Sella. Martti Suosalo videolla. Muusikot: Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Sara Puljula, Marko Puro ja Senni Valtonen.
