Ninni Forever Bandin toinen levy on pehmeyden alla silkkaa timanttia.
Ninni Luhtasaari on lätrännyt. Kuvataiteilijana hän on tänä vuonna tehnyt suihkulähteitä, vaaleanpunaisia käsiä ja tissejä, joista valuu nestettä. Muusikkona hän on juuri julkaissut toisen soololevynsä, Ninni Forever Bandin albumin Lätäkössä.
Vaikka kahden taiteenlajin teemat limittyvät, ei Luhtasaari näe tekemisiään suurena kokonaistaiteena.
”On paljon muusikko-kuvataitelijoita, joilla lajit menee paljon saumattomammin yhteen. Jos ne ei jotenkin luontevasti yhdisty, en ala niitä väkisin naittaa ihan vaan sen takia, että pystyisin.”
Luhtasaari ei ole itse sen kummempia linjoja töistään etsiskellytkään, vaikka myöntää, että siitä voisi olla apua ”rahahakemuksia kirjoitellessa”.
”Ehkä kymmenen vuoden päästä osaan sanoa, että tuolloin mulla oli tällaisia kausia.”
Tavallaan Luhtasaari viettää tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa. Hänen lukiokavereidensa kanssa perustama bändi Pintandwefall – eli ”Painttarit” – aloitti Vantaalla 2006. Joulukuussa bändiltä tulee ulos jo viides levy.
Pintandwefallin riehakkaan garagepopin lisäksi Luhtasaari soittaa Ristossa taiderokkia. Hiljattain hän on perustanut Maria ja Marsialaiset -kokoonpanon Maria ”Stereo” Heinosen, Noora Federleyn ja Lissu Määttäsen kanssa.
Vasta yhden keikan soittanut Maria ja Marsialaiset tekee biisinsä yhdessä treeniksellä. Pintandwefallin ja elektronisemman sooloprojektinsa biisejä Luhtasaari väsää itsekseen keittiön pöydän ääressä. Aina ei ole selvää, kummalle kokoonpanolle kappale on syntymässä.
”Jos biisi tuntuu jotenkin kitaravetoiselta, niin herkemmin tarjoan sitä Painttareille. Kun olin tekemässä mun ekaa soololevyä ja soitin jotain biisiä keikalla, muistaakseni Iiti [Yli-Harja] ja Sanna [Komi] olivat, että toihan on selvä Painttari-biisi. Luovutin sen sitten sinne. Työskentelytavat tekee lopputuloksista kuitenkin aika erilaisia.”
Pintandwefallin ja Ninni Forever Bandin tuotokset eroavat nykyään myös kieleltään. Kun bändissä lauletaan englanniksi, Luhtasaari vaihtoi sooloilukielensä neljän vuoden takaisella esikoisellaan käyttämästään englannista suomeen.
”Kun aloitettiin bändihomma kieli poskessa enkuksi riimittelemällä, niin se oli jotenkin standardi. Se muutos oli mulle aika iso juttu. Hain tyypeiltä kommentteja, että voiko näin kirjoittaa. Kun tuli kehumista ja kannustamista, niin sitten uskalsin.”
Omalla äidinkielellä sanoittaminen tuntui myös paljastavammalta.
”Se oli tosi hirvittävää, mutta toisaalta nyt kun on tajunnut, ettei ihmiset kuule niitä biisejä yhtään niin henkilökohtaisina, se on helpottanut.”
Suomen kieleen siirtyminen on tosin vaikeuttanut englanniksi tekemistä. Tulevalla Pintandwefall-levyllä on vain yhdet Luhtasaaren sanat.
Ninni Forever Bandin levy Lätäkössä sen sijaan on Luhtasaaren käsialaa alusta loppuun, kansista musiikkiin ja soittamisesta tuottamiseen. Levyllä kuullaan hänen lisäkseen ainoastaan Sini Mäenpään rumpalointia.
”Tietoisesti valitsin, että teen levyn lähinnä yksin. Että saisin sen kuulostamaan just semmoiselta kuin haluan, ettei tarvitse kenenkään muun aikaa tuhlata siihen. Ehkä se oli myös helpompaa vääntää rauhassa. Ei tarvinnut stressata, että tuollakin on hirvee kiire, ei se nyt ehtisi miettimään näitä mun juttuja.”
Levyn deadline tuli luontevasti, kun kuvataidehommat painoivat päälle.
”Näyttely oli tulossa kesällä, eli piti saada tiettyyn päivämäärään mennessä valmiiksi levy, jotta voin alkaa tehdä teoksia näyttelyä varten. Se oli hyvä, muuten olisin varmaan laulanut raitoja aina vaan uudestaan.”
Niin viimeaikaisissa taideteoksissa kuin uudella levylläkin on vaaleanpunaista estetiikkaa, leikkiä ja läträämistä. Luhtasaari on aiemminkin käyttänyt pehmeitä keinoja, muun muassa parin vuoden takaisessa taideprojektissa Kukkahattutäti, jossa hän taiteilijakollegoidensa kanssa otti haltuun halventavaksi tarkoitetun termin ja juhli suvaitsevaisuutta kukkahattukuvien kautta.
Nyt Ninni Forever Band on tehnyt pehmeydestä ja vaaleanpunaisesta rokkiuskottavaa.
Ninni Forever Band: Lätäkössä (Svart 2016)
