Missä viipyy krapulaisen vegaanin einespitsa?

Teksti Saila Kivelä Kuva Annika Pitkänen

Minulta kysytään usein, miten minusta tuli vegaani. Puhun aina eläimistä, niiden kokemuksellisuudesta ja tietoisuudesta sekä siitä, kuinka väkivaltaa ei vain voi oikeuttaa.

Todellisuudessa se, miten minusta tuli vegaani – hetki, kun päätös vegaaniksi ryhtymisestä kirkastui ja ajoi voimalla ylitseni – on vähemmän ylevä: Lojuin sohvalla krapulaisena ja söin juustonaksuja. Juustonaksut olivat rapeita ja ilmavia, kunnes muuttuivat hyvän makuiseksi töhnäksi ja juuttuivat kitalakeen. Mietin, kuinka kummallisia ne olivat – näitä merkittäviä pohdintoja tekee vain krapulassa.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Pitelin naksua kädessä ja juustotöhnä levisi sormiin. Juustonaksut eivät muistuttaneet mitään muuta – edes juustoa. Tällaistakin on ihminen mennyt keksimään! Mietin naksun matkaa hyppysiini ja omaa vastaanottajan rooliani ruokaketjussa. Kuinka helvetin posketonta on, että jossain lehmä ei pysty liikkumaan tai hoivaamaan poikastaan, jotta voisin syödä tämän vänkyrän suikeron? Herkistyin liikaa ajatellessani lehmiä, erityisesti niiden kosteita turpia ja suuria silmiä, ja päätin ylevästi ja empimättömästi, että nyt riittää!

Euforisena, uutena ihmisenä ja kevein mielin suuntasin alakerran Siwaan. Harpoin jo pakastealtaalle, kunnes hitaalla käyvä mieleni prosessoi oivalluksen, että Dr. Oetkerin Ristorante mozzarellapitsa valmistetaan juurikin niiden samojen suurisilmäisten lehmien maidosta. Tuijotin laatikkoa, jonka kyljessä pitsaviipale sojotti haarukassa yliluonnollisessa asennossa.

Dr. Oetkerin mozzarella­pitsa oli minulle merkittävä eines. Jos huurteinen seikkailuni oli yltänyt siihen pisteeseen, että päästin henkisen yläaste­ikäiseni valloilleen, oli pakastepitsa ensimmäinen porras krapulaisella matkalla takaisin Oikeaksi Ihmiseksi. Se on helppo ja halpa. Se on yksinkertainen ja täydellisenä syntynyt, se tarvitsee vain työntää uuniin. Kukaan ei suutu tai pahastu, jos ei pystykään syömään sitä. Pakastepitsan ainoa ongelma on, että yhdessä humaltuneen ihmisen kanssa se on huomattava paloturvallisuusriski.

Olin valmis luopumaan uskollisesta krapulakavaljeeristani iäksi. Silloin, lähes vuosi­kymmen sitten, ei ajatusta vegaanisesta pakastepitsasta ollut olemassa. Vegaanipiireissä tiedettiin vain, että humalaan liittyvät olotilat ovat aina olleet vegaanien ­kompastuskiviä. Lipsuminen alkaa känni­pitsasta.

Mutta nyt elämme vegaaniruoan murroskautta, ja minä olen alkanut haaveilla. Vettä pitsaa janoavaan myllyyn heitti Kotivinkin (5/2016) kahden aukeaman artikkeli Dr. Oetkerista, jossa kerrottiin, että yritys lanseeraa Saksassa kasvispitsoja vege-lihalla – ja valitettavasti lehmän­maidolla.

Ajattelin, että kasviperäinen pakastepitsa ei ole kohtuuttomasti vaadittu. Etsiskelyn ja selvittelyn jälkeen selvisi, että kaupoissa on tällä haavaa myynnissä kokonaiset yksi pitsaa: Fria Gluten Free Pizza Margheritan vegaanisella juustolla ja pestolla – kuulostaa melkein Ristorantelta!

Odotukset gluteenittomasta pitsasta eivät olleet kovat. ­Frian tuoksu on voimakas ja einesmäinen, siis hyvä. Rakenteeltaan pitsa on yllättävän mehevä ja paksu. Gluteenittomuuteen ei osaisi muutoin kiinnittää huomiota, mutta kieli tarttuu kiinni paperimaiseen pohjaan ja vehnän pehmeys puuttuu, kun sitä oikein jää pohtimaan. Maku on lähinnä voimakassuolainen ja rasvainen. Pitsan suurin ongelma on kuitenkin sen seitsemää euroa hipova hinta.

Paikatakseen tyhjiötä neuvokkaat vegaanit ovat innovoineet tee-se-itse-pakastepitsan. Innostun. Hyvän itsetehdyn pitsan salaisuus on kylmäkohotettu, ohut pohja, pitkään kiehunut tomaattikastike ja juustokuorrute, joka syntyy yksinkertaisimmillaan oluthiivahiutaleista ja kaurakermasta ripauksella suolaa. Mikäli haluaa käyttää valmista Violife-juustoa, suosittelen myös sen sekoittamista kermaan, jolloin liisterimäisyys häviää.

Ongelma on, että ruoan – vieläpä pitsan – valmistaminen, ilman sen syö saman tien on tuskallista. Valmistin pitsan huolellisesti, pakastin ja söin seuraavana päivänä. Ja kas kummaa, näin käsitelty lätty oli työläs eikä lainkaan niin hyvä kuin tuoreena. Jos on vaikea säästää valmistettua ruokaa, voisi DIY-pakaste­pitsan tehdä valmispohjaan. En kuitenkaan halua tietää millaista jalkapohjaa on kertaalleen mahdollisesti sulanut valmispohja uudelleenpakastamisen jälkeen. Sitä paitsi tee-se-itse on pakastepitsan antiteesi.

Haluan rehellistä vegaanista pakastepitsaa, en enempää, en vähempää. Siihen asti helpotusta saa pitsakuppiloista. Nappaa muistilista talteen vapun jälkioloihin. Kippis!