”Ensimmäiset kuusi kuukautta vuodesta 1979 kuului diskolle… Ja viimeiset kuusi kuukautta uljaille nuorille rokkareille.”
Teksti Janne Siironen
Lainaus on Rolling Stones -lehdestä vuodelta 1979. Samana vuonna, heinäkuun 12. päivä yli 50 000 ihmistä pakkautui Comiskey Park -stadionille Chicagoon katsomaan baseball-ottelua, jota oli promotoitu poikkeuksellisesti teemalla Disco Demolition Night. Ilmapiiri oli kiihtyneen riehakas.
Disco Demolition Night oli chicagolaisen radiokanavan WLUP-FM:n tiskijukan Steve Dahlin masinoima diskomusiikin vastainen tempaus. Ideana oli räjäyttää valtava diskolevykasa baseball-ottelun väliajalla. Kaikki levyn mukanaan tuoneet saivat alennusta ottelun lipuista.
24-vuotiaan Dahlin radio-ohjelmissa diskokulttuuria pilkattiin armottomasti. Vaikka vitsailu oli ainakin näennäisesti harmitonta, kuultiin välissä myös mauttomuuksia. Dahl esimerkiksi ”juhli” diskotähti Van McCoyn kuolemaa hajottamalla tämän vinyylilevyjä suorassa lähetyksessä.
Steve Dahlin inho diskoa kohtaan ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Samankaltaista liikehdintää ja protestointia kuultiin myös monilla muilla radiokanavilla. Yhden virallisen totuuden mukaan ihmiset olivat yksinkertaisesti vain kyllästyneitä musiikinlajiin sen dominoitua listoja jo usean vuoden ajan.
Disco Demolition Night riistäytyi täysin käsistä levyjen räjäytyksen jälkeen. Tuhannet ihmiset ryntäsivät kentälle hajottamaan lisää paikkoja palavien vinyylilevyjen sinkoillessa vaarallisesti ympäriinsä. Vasta täydessä mellakkavarustuksessa paikalle saapuneet poliisit saivat stadionin tuhoamisen keskeytettyä.
Dahlin mukaan kyse oli vain käsistä lähteneestä hassuttelusta, mutta diskon historian tunteminen auttaa hahmottamaan ”pojat ovat poikia” -asenteen taakse kätkeytyneen rasismin, misogynian ja homofobian.
1970-luvun alun Yhdysvalloissa elettiin rakkauden kesän krapulaa. Jimi Hendrix, Janis Joplin ja Jim Morrison olivat kaikki kuolleet lyhyen ajan sisällä vain 27-vuotiaina. Rock oli muuttunut raskaammaksi ja yhdistynyt 60-luvun psykedeliaan, synnyttäen kokeellisen progen ja heavy rockin. Bändit kuten Rolling Stones, Pink Floyd, The Who ja Led Zeppelin kiersivät nyt klubien sijaan yksityislentokoneilla areenalta toiselle.
Jotain 70-luvun alun rock-musiikin voittajista ja häviäjistä kertoo se, että vuosikymmenen 50 myydyimmän levyn joukkoon mahtuu vain kahden naisartistin albumit. ”Ei-valkoisten” artistien levyjä joukossa oli kolme. Rock oli siis valkoista, raskasta ja maskuliinista.
Kellareissa oli kuitenkin jo alkanut vallankumous. Yhdysvaltojen isoissa kaupungeissa varsinkin homot ja mustat olivat alkaneet käydä uudenlaisilla klubeilla, joissa painopiste oli tanssimisessa, hedonismissa ja huumeissa.
Vuoden 2016 marraskuussa menehtynyt dj-pioneeri David Mancuso oli mies, jonka privaattibileistä kaikki sai tavallaan alkunsa. Hänen vuonna 1970 New Yorkissa järjestämiään Love Saves The Day -juhlia seurasi sarja privaattiklubeja, joita alettiin pian kutsua nimellä The Loft. Juuri Loft toimi prototyyppinä myöhemmille legendaarisille gay-diskoille kuten Paradise Garagelle ja The Saintille.
Ei ole sattumaa, että juuri homot, transsukupuoliset, mustat ja latinot olivat alkuperäisen The Loftin vakioyleisöä. 70-luvun alussa nämä paikat toimivat turvallisina tiloina gay-miehille, joiden omia klubeja poliisi toistuvasti ratsasi, muun homofobisen häiriköinnin lisäksi. The Loftin tanssilattia saattoi olla monelle homolle ensimmäinen kokemus siitä, millaista oli olla täysin oma itsensä, ilman että kukaan tuomitsi tai haukkui.
Diskon nousu tapahtui samanaikaisesti homojen oikeuksien voimistumisen ja feministisen liikkeen kasvun kanssa. Kun Donna Summer huohotti 16-minuuttisen orgasminsa läpimurtohitillään ”Love To Love You Baby” (1975), oli selvää, että 70-luku olisi myös naisen seksuaalisuuden vuosikymmen.
Ensimmäistä kertaa populaarimusiikin historiassa valkoiset nuoret miehet jäivät vähemmälle huomiolle. Yksinkertaistetuimmillaan voisi sanoa, että disko oli pohjimmiltaan mustien diivojen ja homomiesten dialogia tanssilattialla. Heteromiehille jäi tässä vuoropuhelussa usein vain subjektin rooli, toimiminen laulujen aiheena. Disko ei erityisesti tarvinnut nuorta valkoista heterojäbää.
Diskon suurimmat tähdet olivatkin jo aiemmin menestynyttä Bee Geesiä lukuunottamatta usein mustia tai naisia. Lajin kaupallinen kuningatar Donna Summer oli molempia.
Myös seksuaalinen monimuotoisuus nousi ennenäkemättömällä tavalla näkyviin. Village People -bändi oli syntynyt jonkinlaisena sisäpiirivitsinä New Yorkin gay-kaupunginosa Greenwich Villagen hahmoista, mutta pian koko kansa jumppasi YMCA:n tahtiin. Fantastinen Sylvester taas toi kolmannen sukupuolen mallia hämmentyneille televisiokatsojille puuhka harteillaan ja luomet timantteja kimaltaen.
Disco Demolition -ilta oli vain yksi episodi isommassa valtapelissä. Ilta aloitti ketjureaktion, joka kulminoitui levy-yhtiöiden disko-osastojen lakkauttamiseen ja diskoartistien tiputtamiseen yhtiöiden listoilta. Mainostajien reaktioiden pelossa disko katosi nopeasti myös radioaalloilta.
Vuoden 1980 loppuun mennessä diskon vastainen kamppanja oli tehnyt tehtävänsä, ja soundi oli kuin pois pyyhitty Yhdysvaltojen poplistoilta. Huhut sen kuolemasta olivat kuitenkin ennenaikaisia. Disko oli vain paennut takaisin kellareihin ja gayklubeille. Muutaman vuoden päästä kaikki tanssisivat jälleen.
Kirjoittaja juontaa joka toinen keskiviikko dj Mr A:n kanssa disko- ja housemusiikin queer-juuriin ja nykyisyyteen keskittyvää MILK-radio-ohjelmaa Bassoradiossa.
