”En lapsena ajatellut hirveästi sukupuolta, mutta verbaalisesti mielsin itseni tytöksi. En haluaisi vahvistaa ajattelua, että kaikki transihmiset olisivat pienestä pitäen tiedostaneet vahvasti sen, että syntymässä ruksitettu sukupuoli on väärä. Ahdistuin kuitenkin itse tytöiltä odotettavista asioista, kuten nukkeleikeistä, mekoista ja prinsessasetistä. Se ei tosin ollut mikään hirveän pinnalla oleva asia.

Murrosiässä rinnat alkoivat kasvaa, ahdistuin siitä aivan hirveästi. Sain vasta vähän aikaa sitten yläasteen aikaiset toimintaterapiapaperini, ja niissä puhuttiin minun ’tyttöyteni vahvistamisesta’. He olivat siis todenneet, että ’tyttöysmittarini’ oli heikko ja että se on epätervettä. Olin silloin ehkä 13-vuotias.

Jälkikäteen oli mielenkiintoista lukea niitä ja ymmärtää, että jo silloin oli huomattu, ­etten pidä itseäni tyttönä.

Rupesin meikkaamaan vasta, kun olin melkein täysi-ikäinen. Minulla oli silloin hyperfeminiininen vaihe ja yritin pönkittää roolia, johon minut oli ängetty väkisin. Sain siitä positiivista vahvistusta, että ’upeaa, kun olet löytänyt tämän sukupuoliroolin, jonka haluamme sinulle’.

Tilasin ensimmäisen binderini 18-vuotiaana ensimmäisestä palkasta, jonka sain jostain kassaduunista. Käytin sitä käytännössä aina.

Vuosi sitten sain munkit pois, eli käytin binderiä yhtäjaksoisesti neljä vuotta.

Monella binderin käyttö on vielä pitkäjaksoisempaa ja epäergonomisempaa. Jos tarjolla ei ole mitään terveellisempää vaihtoehtoa, jotkut saattavat käyttää sitomiseen ideaalisidettä, joka kiristyy koko ajan lisää, ja rintakehä saattaa epämuodostua.

Kotioloissa pystyin olemaan ilman binderiä. Joillekin se on niin totaalisen paskan tuntuista, että on nukuttava binderi päällä. Se on kaikkein huonoin vaihtoehto.

Käytin makkarankuorta vuosia, ja se painoi hartioitani ja kiristi rintakehääni. Minulle tuli siitä sairauslomapäiviä, kun niskani menivät jumiin.

Hain lukion koululääkäriltä lähetteen transpolille. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta, mikä on ikäraja hoitoihin. Lukios­ta olin mennyt suoraan sairaanhoitajakouluun, mutta putosin sieltä pois, koska tahti oli liian rankka sen hetkiseen tilaani.

Kävin transpolilla tutkimuksissa kolmen vuoden ajan, ja sain pari kolme jäähyä eli hoitojani lykättiin. Asiaa perusteltiin sillä, etten voi saada diagnoosia, koska olin ollut pari vuotta aiemmin masentunut ja minulla oli varhaisteininä asperger-oireita.

Ymmärtääkseni puoli vuotta on minimi, jotta transpolilta pystyy saamaan diagnoosin ja hoitoja. Transpoli on temppurata, joka pitää vetää läpi.

Jouduin käymään kahden psykologin puheilla ja minulle tehtiin kaikkia muste­läikkätestejä. Muistaakseni ensimmäinen psykiatrikäynti kesti kolme tuntia. Ne ovat pakollisia, jotta voi saada transpolilta diagnoosin. Ja tietenkin myös gynellä on käytävä ronklattavana.

Itseäni ei henkilökohtaisesti haittaa käydä gynekologilla. Tiedän kuitenkin paljon trans­ihmisiä, joille omat vehkeet ovat ahdistavia, silloin ei tavallaan halua, että niitä olisi olemassakaan.

Ymmärrän lääketieteellisesti, miksi gynekologin tutkimukset tehdään, mutta siinä on paljon asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmiset kokevat prosessin ja pystyvätkö he ylipäätään hakeutumaan hoitoihin. Lisäksi minulta tutkittiin kromosomit.

Minulla on ollut transpolilla todella mielenkiintoisia lääkäreitä. Ainakin viisi eri omalääkäriä, joista yhtä en nähnyt kertaakaan. Yksi oli erikoistuva, yhdellä ei ollut pätevyyttä ja paria lääkäriä näin vain kerran tai kaksi.

Yksi lääkäri oli ollut polilla vasta pari viikkoa. Kerroin hänelle, että sidoin rintani, mutta lääkärille oli aivan uusi konsepti, että joku sitoo munkkinsa. Hän oli myös tonkinut jostain tietojani ja sanoi minulle, että olen viillellyt itseäsi, vaikka en koskaan ollut. Hän oli lukenut sanan itsetuhoinen ja tehnyt johtopäätöksensä.

Hoitoneuvottelussa hän sanoi, ettei minulle voida diagnosoida transsukupuolisuutta, kun minulle on kirjattu varhaisteininä asperger-oireita ja olen ollut masentunut. Rupesin itkemään ja sanoin, että haluan rauhottua ja kerätä itseäni. Lääkäri vain jatkoi asioiden luettelua.

Myöhemmin olen lukenut pimpin kanssa syntyneiden lasten autismista, ja yksi piirre on epätyypillinen sukupuoli-identiteetti ja sen ilmentäminen. Autismin kirjon häiriöt ovat todella yleisiä transsukupuolisilla ihmisillä.

Ymmärrän, että transpolilla katsotaan, ettei ihminen ole psykoosissa tai ettei kyse ole tilapäisestä jutusta. Toisaalta, vaikka olisinkin psykoosissa, se ei tarkoittaisi sitä, etten olisi transsukupuolinen ja tarvitsisi hoitoja – olenhan ollut psykoosissa ja transsuku­puolinen.

Sain alunperin transpolilta ei-binääridiagnoosin, mutta minun piti saada sen takia binääridiagnoosi, koska ainakaan siihen aikaan Helsingissä ei saanut mastektomiaa eli rintakehän maskulinisointia ilman binääridiagnoosia. Se johtui siitä, että Töölön kirurgit olivat päättäneet niin.

Minun piti vain sanoa taikasanat, jotta sain diagnoosin ja tarvitsemani hoidot. Käytännöllä voidaan luoda tilastollinen harha, kun ihmiset eivät uskalla sanoa olevansa kolmas vaihtoehto eli muunsukupuolisia.

Vaikka olisin ollut epävarma siitä, olenko binääri poika, minulla ei ollut varaa miettiä muita vaihtoehtoja ainakaan ääneen, koska en olisi saanut hoitoja, jotka tarvitsin.

Ihmiset miettivät transpolista puhuessaan, miten siellä pitäisi pukeutua, miten siellä voi olla ja miten saa vaikkapa pitää jalkoja: Jos pitää jalkoja ristissä, onko se liian feminiiniä? Pitääkö pitää nilkkaa toisen jalan päällä reteesti ristissä, jotta näyttää riittävän äijältä?

Mielenterveysongelmista ei saa puhua, jotta ei leimaudu pipipääksi ja joudu jäähylle. Pitää osoittaa, että handlaa hoidot.

Transpolilla minulle selitettiin paljon sitä, että hoitoja varten pitää olla hyvässä kunnossa. Kun minut laitettiin jäähylle, masennuin aina vain lisää. Kaikki meni eksponentiaalisesti paremmin, kun minulla alkoi hormonihoidot puhumattakaan siitä, kun sain nimen vaihdettua ja rintakehän leikkauksen.

Jotta saa vaihtaa nimensä niin sanotusti toisen sukupuolen nimeksi, siihenkin tarvitsee diagnoosin. Kirjallisella sössöttämisellä sain vaihdettua nimeni. Enää ei tarvinnut koko ajan stressata, missä nimi näkyy tai kuuluu.

Hormonien ansiosta minulla alkoi ääni madaltua, naiselliset muodot alkoivat ikäänkuin hälvetä ja kuukautiset loppuivat. En muista, että minulla olisi ollut sellainen olo, että onpa rankkaa, kun nämä kaikki muutokset tulevat, joita olen halunnut.

Ulkoa tapahtuva sukupuolen määrittely on hirveän genitaalikeskeistä. Ajatellaan, että genitaalit, jotka ihmisellä on syntyessään, ovat viimeinen totuus eikä niitä saa muokata. Genitaalien kuvitellaan ulottuvan ihmisen aivoihin ja kokemukseen, määrittävän sen, mitä ihminen on. Se harha tuntuu olevan todella monella.

Vuosi sitten minulta poistettiin mastektomiassa yhteensä puoli kiloa tavaraa. Leikkauksen jälkeen minun ei enää tarvinnut vetää makkarankuorta päälle ja tunkea tissejä kainaloon ja katsoa, näkyvätkö ne. On kiva olla kesällä, kun ei tarvitse pukeutua tiukkaan keinokuituun. Nyt voin laittaa mitkä vain vaatteet päälle. Minulla on toinen osa leikkauksesta edessä, ja siinä vähän siistitään munkkeja. Muutokset ja hoidot ovat vähentäneet henkistä taakkaa, mutta voin toki puhua vain omasta kokemuksestani.

Nyt kun multa on leikattu munkit ja olen ollut jonkun aikaa testoilla, minulle on vasta alkanut avautua mahdollisuus, etten olisi binääri valkoinen heteromies. Kun minua ei enää automaattisesti luettu naiseksi, minun ei tarvinnut todistella ympäristölle koko ajan, vaan pystyin olemaan vapaammin, mitä minua huvittaa.

Pukeutumiseni ja olemiseni on feminiinisempää kuin se oli aiemmin. Olen pieni hintti, joka pukeutuu Henkkamaukan lastenosastoilta ostettuihin lintuhousuihin.

Transpolilla tapahtuneet asiat ovat tavallaan unohtuneet, kun olen saanut ne pois alta.

Minulla todettiin adhd tämän vuoden alussa. Unohdan asioita hyvin helposti sekä hyvässä että pahassa. Toisaalta se suojaa minua.

Tunnen paljon transihmisiä ja olen ollut transtukipisteessä vetämässä yhtä ryhmää. Olen myös ollut keskustelupalstoilla. En muista yhtään ihmistä, joka olisi ollut kiitollinen koneistosta tai kokenut saavansa transpolilta tukea itsensä etsimiseen.

On uskomatonta, että tuollaista koneistoa halutaan silti pitää yllä, vaikka nyt leikataan terveys- ja hyvinvointipalveluista. En usko, että se on kovin halpaa. Sairaanhoitajia, erikoislääkäreitä, psykologeja… Kaikki vain siitä ilosta, että saadaan kyykyttää ihmisiä.

Joku saattaisi sanoa, että leikkaukset on kalliita eikä niitä pidä antaa tuosta vain. Mastektomia maksaa yksityisellä omalla rahalla vajaan viisi tonnia. Siinä on kuitenkin kyse pienestä rahasta, jos summaa verrataan vaikka psykiatrisen suljetun osaston vuorokausihintaan.

On myös huomioitava, että limbossa pitämisestä tulee inhimillistä kärsimystä. Jos minä saisin päättää, prosessi olisi paljon lyhyempi. Toki pitäisi katsoa, että ihminen on varma asiasta.

Ihmisen sukupuoli-identiteettiä ei saa selville kuin kysymällä: sitä ei voi katsoa naamasta eikä vaatteista tai mistään, eikä ole mitään ­aivokuvantamista, jolla saisi varmuuden. Ihmiseen itseensä pitäisi luottaa. Kukaan ei hakeudu transtutkimuksiin niin sanotusti läpällä ja kännissä, että luin tällaisesta jutusta ja tämä on tosi siistiä. Monille se on vuosien pähkäilyn tulos.

Olen elänyt tässä maailmassa transihmisenä, käynyt trans­polin temppuradan läpi ja nähnyt, miten ympäristö suhtautuu muhun riippuen siitä, mihin sukupuoleen mut luokitellaan ja miten erilaista se on.

On antropologisesti kiinnostavaa mutta kuitenkin turhauttavaa huomata, miten eri tavalla minuun suhtaudutaan kaupungilla eri tilanteissa.

Kun minut luetaan mieheksi, saan olla rauhassa. Mutta jos olen meikannut ja olen ikään kuin nättinä eli näytän naiselta, minä olen vapaata riistaa. Olen yhtäkkiä kaikille velkaa ja minun pitää kuunnella hymyillen heidän sössötystään, että miksi oot noin myrtsi ja mikä sulla on.

Myös cis-naiset, jotka on aina luokiteltu ja luettu naisiksi, varmasti huomaavat, että heitä kohdellaan eri tavalla. Heidän henkilökohtaiseen tilaan suhtaudutaan eri tavalla kuin cis-miesten. Se kuitenkin tulee eri tavalla silmille, kun suhtautuminen vaihtuu kuin katkaisimesta. Koko maailma näyttää erilaiselta.

Riippuu aivan tähtien asennosta, miten minut luetaan.

Olen lähiliikennekonduktööri. Töissä minulla on päällä univormu, joka on housut, paita ja kraka. En koskaan meikkaa töihin, mutta minut saatetaan lukea mielivaltaisesti niin mieheksi kuin naiseksikin. Välillä olen täti, välillä setä. On mielenkiintoista, mihin ihmiset kiinnittävät huomiota ja mistä tekevät arvion. Minulta kysytään usein, olenko mies vai nainen. Olen siihen vain, että jaa-a.

Ymmärrän, että ihmiset tekevät sekunnin murto-osassa jonkun luokittelun ihmisestä. Jos on kasvanut binäärimaailmaan, jossa on vain miehiä ja naisia, niin ei herääminen tapahdu heti, jos joku konduktööri vähän vihjaa, että mietipä uusiksi.

Kun minulla ei ollut hormonihoitoja ja oli vanha nimi, niin halusin hinnalla millä hyvänsä, ettei minua luettaisi naiseksi tai tytöksi. Se oli pääasia. Pojaksi lukeminen oli aina erävoitto.

Tulkitsin sen omassa päässäni niin, että olen varmaan poika, koska transpolilla ei ollut mitään tilaa miettiä muita vaihtoehtoja. Jos on korkea ääni, siro naama ja isot tissit, niin androgyyni pukeutuminen ei riitä siihen, ettei luokitella naiseksi. Silloin on nähtävä hirveän paljon vaivaa, jotta voi irrottautua yhdestä lokerosta päästäkseen toiseen lokeroon, joka on yhtä huono.

Sanamuoto on klisee, mutta nyt olen sinut itseni kanssa.

Enää minulle ei ole niin iso asia, jos joku sanoo minua tädiksi töissä. Olen hiffannut sen, että se on yhtä väärä, kun mut luetaan mieheksi. En voi odottaa tältä maailmalta ja ihmiskunnalta sitä, että minut osattaisiin heti luokitella muuna kuin binäärisenä.

Pääasia, että perhe ja lähipiiri ja läheiset tuntevat minut. Kavereille se on ollut vain ilmoitusluontoinen asia, mitä sukupuolta olen milloinkin. Se on ollut vapauttavaa, kun ei ole tarvinnut selittää eikä esittää mitään. Vanhemmille se oli hieman kinkkisempi homma, mutta sekin vääntäminen on eletty läpi.

Kun sukupuoleni ei ole läheisilleni ongelma, on helpompi kestää yhteiskunnallisesti se, että passissani lukee ’f’ ja käytän naisten pukkaria töissä.

Jos tulisi kolmas vaihtoehto, vaihtaisin juridisen sukupuoleni heti.

Tässä vaiheessa ei mielestäni ole realistista vaatia kolmatta juridista sukupuolta, kun yhä on vääntöä siitä, voidaanko transihmisille myöntää perusihmisoikeudet, ettei esimerkiksi pakkosterilisoitaisi. Siihen, että sain paperin, jolla voin vaihtaa juridisen sukupuoleni, edellytettiin sitä, että minut todettiin lisääntymiskyvyttömäksi

Transihmiset on Suomessa viimeinen vähemmistö, joka voidaan pakkosteriloida laillisesti.”