Suffragette-elokuva muistuttaa, kuinka naisten aseman puolesta on taisteltu myös terrorin keinoin.
Epsom Derbyn laukkakilpailuissa 4. kesäkuuta vuonna 1913 brittiläisen naisasialiikkeen aktivisti Emily Davison (1872–1913) astui filmikameroiden kuvatessa kuningas Yrjö V:n omistaman hevosen kulkureitille. Davisonin tarkoituksena tuskin oli tehdä itsemurhaa, mutta hän kuoli vammoihinsa neljä päivää myöhemmin. Hänestä tuli liikkeensä marttyyri, jonka näyttävästi kukitettua hautajaissaattuetta seurasi Lontoon kaduilla kymmenien tuhansien yleisö. Paikan päällä kuvatut uutisfilmit välittivät tapahtuman maailmalle.
Kuvat onnettomuudesta ja hautajaisista löytyvät nykyään esimerkiksi YouTubesta.
Davison kuului Emmeline Pankhurstin (1858–1928) kahden tyttärensä kanssa vuonna 1903 perustaman Women’s Social and Political Union -järjestön eli WSPU:n ympärille järjestäytyneeseen militanttiin tasa-arvoliikkeeseen. Muutoksen hitauteen turhautunut Pankhurst yllytti julkisissa puheissaan liikkeen kannattajia suoraan toimintaan. Nämä rikkoivat ikkunoita, katkoivat puhelinlinjoja, räjäyttivät postilaatikoita ja tyhjiä rakennuksia sekä tekivät muita provokaatioita.
Parlamentin alahuone hylkäsi vuonna 1913 pitkään odotetun esityksen naisten äänioikeudesta. Tämä kiihdytti sabotaasi-iskuja entisestään. Esimerkiksi katteettomista lupauksista syytetyn valtiovarainministeri Davis Lloyd Georgen maaseutuasunto tuhottiin aikapommilla.
Terrori ei aiheuttanut suoria ihmisuhreja, mutta liikkeen aktivisteja vangittiin jopa toista tuhatta. Suuren yleisön sympatia oli enemmän virkavallan kuin protestoijien puolella. Mielenosoitusten ja pidätysten yhteydessä poliisien toiminta oli usein jyrkän väkivaltaista. Vankien käynnistämään nälkälakkokampanjaan vastattiin brutaalilla pakkoruokinnalla, jonka aiheuttamiin vammoihin myös menehtyi naisia.
Ennen kohtalokasta laukkakilpailua Emily Davison oli pidätetty ainakin yhdeksän kertaa, ja nälkälakon murtamiseksi häntä oli ruokittu väkisin liki 50 kertaa.
Vaikka liikkeeseen liittyi naisia myös työväenluokan piiristä, suurin osa aktivisteista oli lähtöisin ajankäytön suhteen vapaammista ja koulutetuista yhteiskunnallisista luokista. Esimerkiksi Emmeline Pankhurst oli jatkanut opintojaan Pariisissa ja Emily Davison oli taustaltaan kieliä, ja kirjallisuutta opiskellut opettaja.
Sarah Gavronin ohjaama Suffragette välittää vuoden 1913 kiivaita tapahtumia melko uskollisesti historialliseen kehykseen tukeutuen. Elokuvan päähenkilö on tehdastyöläinen Maud (Carey Mulligan), jonka omassa ympäristössään näkemä ja kokema sorto työntää häntä WSPU:n aktivistiksi. Valinnan hinta on kova: työnsä ja vapautensa ohella hän menettää sosiaalisen paineen takia myös perheensä.
Kansalaisoikeuksien vialliseen kokonaispakettiin vuonna 1913 nimittäin kuului sekin, että eronneella naisella ei ollut oikeutta edes lapsiinsa.
Melodraamallisista aineksista huolimatta elokuvan fokus on enemmän tässä ajassa tunnistettavaan oikeudenmukaisuuteen vetoamisessa. Esimerkiksi Maudin aviomies ja laittomuuksia tekevien aktivistien jahtaamisesta vastaava poliisipäällikkö näyttäytyvät enemmän oman aikansa rakenteiden heikkoina myötäilijöinä kuin korostuneen demonisina hahmoina.
Emmeline Pankhurst (Meryl Streep) puolestaan esiintyy elokuvassa juuri sellaisena hallitsevana ikonina kuin hänet on totuttu kohtaamaan historian sivuilla muutenkin.
Elokuva murtaaosaltaan sitä nykyään oudosti kiilloteltua myyttiä, jonka mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo muka eläisi omassa kulttuuripiirissämme jotenkin sisäsyntyisenä ominaispiirteenä. Näinhän ei tietenkään ole. Tämä ensimmäisen feministisen aallon uhrautuva kamppailu perusoikeuksista oli vasta ensimmäinen porras nykyisiin tasa-arvoihanteisiin.
Samalla elokuva muistuttaa kiusallisesti siitäkin, että terrorismia on joskus käytetty myös nykyisin yleisesti hyväksyttävien asioiden ajamiseen. Menestykselläkin.
Elokuvan jonkinlaisena puutteena taas voi pitää sitä, että siinä kuvatun ajan brittiläisen yhteiskunnan luokkaluonne ja sen merkitys vuorovaikutussuhteissa jää osittain tavoittamatta. Siitäkin huolimatta, että työväenluokkainen miljöö näyttäytyy ulkoisesti Maudin elinpiirin kuvauksessa.
Suffragettien sabotaasikampanjointi päättyi ensimmäisen maailmansodan käynnistymiseen. Uudessa tilanteessa Pankhurst ryhtyi antaumuksella rekrytoimaan naisia mukaan isänmaan puolustamiseen. Sodan jälkeen parlamentti myönsi osalle yli 30-vuotiaista naisista äänioikeuden ja viimein 1928 miesten kanssa tasa-arvoisen äänioikeuden.
Suomi antoi kolmantena maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa naisille äänivallan jo vuonna 1906 osana yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Tämä tieto on jäänyt pois elokuvan lopputeksteissä luetelluista naisten äänioikeutta koskevista edistysaskelista. Ennakkopressiä seuranneiden toimittajien keskuudessa tämä aiheutti spontaaneja protestihuudahduksia.
Elokuvan tekijöiden kömmähdyksen voisi silti kääntää myös ymmärryksen eduksi. Vähättelemättä historiallisten merkkipaalujen merkitystä on hyvä muistaa, että vaikka yhtäläiset lailliset oikeudet ovat välttämätön ehto tasa-arvon toteutumiselle, samalla ne ovat sille kaikkea muuta kuin riittävä ehto. Paljon on tapahtunut muodollisen tasa-arvon saavuttamisen jälkeen, eikä maailma tässä suhteessa tule koskaan valmiiksi.
Sarah Gavron: Suffragette ennakkoesityksessä Season-festivaaleilla 31.3.–3.4. Ensi-ilta 8.4.
