Teksti Sami Haapala
56. Venetsian Biennaalin kuraattori Okwui Enwezor on lähtenyt uudistamaan Biennaalia ja radikalisoimaan sen poliittisuutta.
Päänäyttely on meganäyttelyksi dynaaminen. Mukaan on päässyt maalausten, veistosten ja installaatioiden lisäksi esityksiä, laaja keskusteluohjelma ja osallistavia teoksia. Nykytaiteen kiinnostavimmat teokset kyseenalaistavat tällä hetkellä taiteen esineisiin keskittyneen luonteen ja lähestyvät prosesseja ja pelejä. Samalla ne kyseenalaistavat markkinat taiteen arvon määrittelijänä, ja monet osallistavat teokset ovatkin tahallisesti erittäin vaikeita myydä perinteisiin muotoihin painottuneilla taidemarkkinoilla.
Kuvakaappaus Tania Brugueran teoksesta El susurro de Tatlin #6, 2009.
Kuubalainen hautausmaa
Näyttelyn poliittisuus tulee vahvimmin iholle kuubalaisen taiteilija Tania Brugueran teoksessa Untitled, jossa katsoja johdatetaan hyvin pimeään tilaan. Tilassa tunnen ensin soran jalkojeni alla ja hiljalleen erotan tilassa kaksi alastonta ihmistä liikkumassa. Tila nousee asteittain ylöspäin ja tilan toisessa päässä aivan katonrajassa on pieni televisio, joka näyttää otoksia Castron valtakaudelta. Esityksellinen installaatio on kuolleiden hautakammio, jossa kaksi alastonta vuorotellen kumartavat nöyrinä tai pesevät itseään puhtaaksi.
Teos heijastuu Kuuban ja USA:n viime aikoina lähentyneisiin suhteisiin ja siihen kuinka tämä on peittänyt alleen molempien maiden hallituksien rikokset maiden välisen konfliktin aikana. Se heijastuu myös taiteilijan itsensä pidätykseen Kuubassa aiemmin tänä vuonna, kun hän yritti järjestää sananvapautta julistavan esityksen Havannan Vallankumouksen aukiolla. Sama esitys oli aiemmin sallittu Havannan Biennaalissa, mutta kun se tuotiin kaduille, siitä tuli vaarallinen. Taide on edelleen sallittua – myös diktatuureissa – kunhan se pysyy sille tarkkaan rajatulla alueella! Sama koskee edelleen myös Suomea, jossa konservatiivinen taidenäkemys rajaa taiteen vahvasti instituutioiden sisälle.
Jeremy Deller: Hello, Today you have a day off, 2013
On niillä köyhillä kyllä rankkaa
Joissain teoksissa poliittisuus osuu pahasti ohi maalistaan. Tai ehkä kyse on meganäyttelyn koneistosta, josta on vaikea tempautua irti vaikka kuraattorin näkemys ja yksittäiset teokset olisivat kuinka radikaaleja. Venetsiassa tämä näkyy karkeimmin brittitaiteilija Jeremy Dellerin teokseen liitetyssä esityksessä. Dellerin teoskokonaisuus näyttelyssä kertoo hienosti 1800-luvun brittiläisten työläisten elämästä ajan työväenlaulujen kautta ja heijastaa ne verkkoyhtiö Amazonin työläisten tarkkaan vartioituihin työskentelyolosuhteisiin.
Samoja lauluja lauletaan myös näyttelytilan keskellä sijaitsevalla näyttämöllä. Siellä niitä laulaa kaksi täydellisen groomattua, kauniisti puettua kaunista laulajaa kauniilla klassisella laulutekniikalla – ilman minkäänlaista ironiaa. Venetsian köyhälistö ja turistikojujen myyjät tekevät kuumilla kaduilla töitä niska limassa samaan aikaan kun hyvinvoivat näyttelyvieraat käyvät kuuntelemassa ilmastoiduissa saleissa lauluja siitä kuinka niillä köyhillä on kyllä niin tosi rankkaa.
Adrian Piper: The Probable Trust Registry – The Rules of the Game #1-3, 2013.
Pelin säännöt
Osallistavat teokset käsittelevät usein sosiaalisten sopimuksien tekemistä. Monissa niistä taiteilija on luonut teoksiinsa yhden ns. kehyksen. Kehyksellä tarkoitetaan sitä millaisen käyttöohjeen teos antaa teoksen kokijalle.
Venetsiassa osallistaminen toimii parhaiten afroamerikkalaisen taiteilija ja filosofi Adrian Piperin teoksessa The Rules of the Game #1-3. Näyttelytilaan on rakennettu kolme vastaanottotiskiä, joista jokaisen yläpuolella lukee yksi lause. Näiden viereen telineisiin on asetettu teoksen säännöt. Teoksessa museovieras tekee itsensä kanssa virallisen sopimuksen virkailijan avustuksella ja sopii pitävänsä kiinni valitsemastaan lauseesta. Itse teen virallisen sopimuksen, jossa lupaan olla aina liian kallis ostettavaksi. Kuukausi näyttelyn sulkemisen jälkeen taiteilija lähettää minulle kaikkien saman sopimuksen tehneiden nimet ja voin ottaa heihin yhteyden jos haluan – jos se johon haluan ottaa yhteyden antaa siihen suostumuksen. Pyyntö tehdään taiteilijan välityksellä, jolloin jokaisen osallistujan yksityisyydensuoja säilyy. Näin teos luo luotettavien ihmisten verkoston.
Teos on osallistamisen mekaniikaltaan selkeä ja tuo yksinkertaisen rakenteensa kautta esille kiinnostavia kysymyksiä identiteetin määrittelystä ja jatkuvasti tekemistämme näkymättömistä sopimuksista. Samalla se käyttää tämän vuoden Biennaalissa harvinaista lempeää huumoria yhtenä keinonaan ja onnistuu pienimuotoisesti karkaamaan näyttelyformaatin muodon kahleista. Teos jättää jälkeensä myös kihelmöivän odotuksen valoisammasta tulevaisuudesta.
