Teksti Tuuli Sirkeinen Kuvat Kristian Mccann
Sarjakuvakollektiivi Kutikuti ry on luotsannut kotimaista
nykysarjakuvaa tänä syksynä jo kymmenen vuotta.
Yhteisen työhuoneen jakaneesta sarjakuvataiteilijoiden ryhmästä on kasvanut kymmenessä vuodessa lähes nelikymmenhenkinen yhdistys. Muun muassa Tommi Musturi, Sami Aho ja Jarno Latva-Nikkola olivat perustamassa kollektiivia, johon alettiin viime vuonna kutsua lisää taiteilijoita työhuone-yhteisön ulkopuolelta.
Kutikuti ry julkaisee neljännesvuosittain ilmestyvää sarjakuvalehti Kutia. Yhdistyksen puheenjohtajan, sarjakuvapiirtäjä Amanda Välimäen mukaan ensimmäiset numerot olivat omintakeisempia – tarkoituksena oli esimerkiksi käyttää vain rajallista määrää värejä.
Kuti-lehteen voi kuka tahansa voi lähettää sarjakuviaan. Aluksi yhdistyksen tavoitteena oli antaa palautetta jokaisesta lähetetystä sarjakuvasta, mutta kasvaneen määrän vuoksi se ei ole enää mahdollista. Jokaisen lehden päätoimittaa kukin osakas vuorollaan, jolloin päätoimittaja valitsee julkaistavat sarjakuvat.
Vuoden viimeinen numero on yleensä yhden taiteilijan pidempi tarina, viime vuonna Ruppertin ja Mulotin Valtakunta. Yhä useammin lehdillä on jokin teema: Viimeisin numero keskittyi sanattomaan sarjakuvaan. Syksyn numerossa taas tulee olemaan lasten sarjakuvaa, lasten itsensä sekä aikuisten lapsille tekemänä.
Kerran vuodessa ilmestyy open call -numero. Siinä on pyrkimyksenä tarjota julkaisukanava nuorille sarjakuvan piirtäjille tai sellaiselle sarjakuvalle, jota on muuten vaikeaa saada lehtiin.
”Mutta usein se menee sen mukaan, mistä tykätään – tai sen perusteella, mikä nähdään arvokkaana”, Vähämäki kertoo.
Yhdistys on alkanut panostaa entistä enemmän suomalaisen sarjakuvan vientiin. Työn alla on Kutikuti Library, kustantajille tarkoitettu nettikirjasto, johon tulee jäsenten Suomessa julkaisemia sarjakuvia englanniksi käännettynä. Ulkomaisten sopimusten tekeminen edesauttaa taiteilijoita elämään työllään, Suomessa kun julkaistaan verrattain vähän sarjakuvaa.
Vähämäki haaveilee Kutikutin muuttuvan entisestään etujärjestön kaltaiseksi, tekijälähtöisen toiminnan yhdistykseksi.
”Mutta en tiedä, miten se käytännössä toimii. Niin monella sarjakuvapiirtäjällä on hankala asema, koska heidän täytyy tehdä paljon muutakin kuin sarjakuvaa elättääkseen itseään.”
Vielä ei Vähämäen mukaan aivan ymmärretä, mistä sarjakuvassa lopulta on kyse: onko se kuvataidetta vai luetaanko se kirjallisuudeksi?
”Tuntuu, ettei sitä ole oikein tervetullut kummallekaan puolelle”, hän tokaisee.
Yhdistyksen verkostoituminen ja alan järjestäytyminen toivon mukaan parantaa sarjakuvan asemaa julkishallinnollisissa rakenteissa.
Ymmärtämättömyyttä lisää se, että sarjakuva on suhteellisen nuori taidemuoto. Kutikutin taiteilijat poikkeavat perinteisistä supersankarisarjakuvien piirtäjistä: siinä missä Aku Ankkaa käsikirjoittaa, luonnostelee, tussaa ja vielä värittää eri ihmiset, Kutikutin taiteilijat tekevät alusta asti kaiken itse.
Viime vuonna jäsenet julkaisivat yhdessä Aakkostoukan, sarjakuva-aapisen lapsille. Sen tiimoilta järjestettiin myös näyttely. Yhteisiä näyttelyitä onkin tarkoitus pitää vuosittain, tavoitteena esitellä taiteilijoiden uusia töitä. Elokuun lopussa he avaavat kymmenvuotis-juhlanäyttelyn Helsingin Galleria Huudossa. Siellä nähdään jokaiselta Kutikutin taiteilijalta yksi työ.
Tempora mutantur – Kutikutin 10-vuotisjuhlanäyttely Huuto-galleriassa, Helsingissä 20.8.–6.9.
