Aloitin aamuni seuraten, kuinka valtava pupu juoksi pitkin hankia kumista kaluaan helikopterina heilutellen ja huusi ”Pussy!” Verta roiskui, ihmiset kiljuivat ja kaikki raiskattiin. Elokuva oli huonosti näytelty, enkä ymmärtänyt juonta. Miksi se oli tehty, ja miksi veri näytti ihan marjamehulta? Ja miksei edes elokuvassa vilahtelevasta oravasta oltu tehty oikeannäköistä? Jokin syvempi merkityshän elokuvalla oli oltava, jota en vain tyhmyyttäni ymmärrä. Joonas Makkosen Bunny the Killer Thing näytettiin kuitenkin Cannesin elokuvajuhlien yhteydessä, ja se sai ihan hyvän vastaanoton. Mitä se yritti sanoa? Mitä helvettiä minä juuri katselin?
Bunny the Killer Thing on splatter-elokuva. Itselleni täysin vieras genre (kun kuulemma Sin Cityä tai South Parkia ei oikein lasketa), johon koin velvollisuudekseni perehtyä. Hyvin pian tutkiskeluni jälkeen huomasin, että samaa marjamehua on käytetty muissakin, vielä suuremman budjetin elokuvissa, ja että maailmaan mahtuu paljon, paljon kaikkea sairasta. Yhteistä näille elokuville oli Camp-henkisyys, ne olivat niin sanotusti tahallaan huonoja. Kun tämän ymmärsi, ja kaikkeen tappamiseen tottui, alkoi avautua aivan uusi maailma, jonka kautta en ollut koskaan osannut elokuvia katsoa. Päätin palata viisastuneena Bunny the Killer Thingin pariin.
Jatkuvaan päidenirtoiluun turtuneena osasin jo keskittyä juoneenkin. Elokuvassa ryhmä suomalaisia lähtee mökille juhlimaan ja juomaan, ja heidän joukkoonsa päätyy sattumalta kolme tielle juuttunutta brittiä jotakin salaista takakontissaan. Hullun tiedemiehen kehittämä kiimainen ihmisjänis-raiskaaja osuu heidän tielleen, ja ilta muuttuu veriseksi.
Tämän verran toki jopa minä ymmärsin jo ensimmäisellä kerralla. Splatteriin tutustuminen auttoi kuitenkin keskittymään oleelliseen ja esimerkiksi ymmärtämään syitä koko pupun olemassaololle. Tuntuu hölmöltä sanoa, että näinkin yksinkertaisen elokuvan ymmärtämiseksi tarvitsisi toisen katselukerran, saati sitten jonkinlaista taustatietoa. Kuitenkin on täysin mahdotonta ymmärtää esimerkiksi parodisia elementtejä, jos ei tiedä, mitä ne parodioivat. Tämänkin vuoksi Bunny the Killer Thing saattaa jäädä vain täydelliseksi hämmennykseksi kaltaiselleni untuvikolle, joka ei ole vastaavaa aiemmin nähnyt.
Elokuvana Bunny on ihan hauska, tosin tapot antavat odottaa itseään niiden kohtauksien ajan, joissa perustellusti tyhjäksi jääneiden hahmojen välisiä suhteita valotetaan aivan liian pitkään. Vitsit ehtivät suurimmalta osin vanheta, tosin loppuosan kohtaukset paikkaavat vähän keskiosan kuivuutta. Jollain ilveellä elokuva jaksaa viihdyttää, varsinkin kun ymmärtää olla yrittämättä ymmärtää mitään.
Ehkä parasta elokuvassa on kuitenkin anti-suomibrändäys. Suomi näytetään kylmänä ja pimeänä periferiana, jossa ihmiset ovat tietämättömiä rasisteja ja jossa suurin huvitus on pilluralli lumisilla maanteillä. Myös suomenkieltä on onnistuttu käyttämään tehokeinona. Elokuvassa, jossa puhutaan pääosin huonoa englantia, karjaisu ”Polvilleen saatana!” kuulostaa yllättävän hyvältä.
Hakemaani viestiä tai syvyyttä en Bunny the Killer Thingistä löytänyt toisenkaan katselukerran jälkeen, päinvastoin. Ymmärsin, ettei sillä ole sellaista. Se on vain elokuva tarkoituksenaan viihdyttää ja kenties hämmentää. Jotenkin tuhoon tuomitulta tuntui myöskään puuttua rasistisiin tai homofobisiin vitseihin elokuvassa, jonka koko idea pohjautuu tarinaan pupusta, joka raiskaa kaikki. Elokuva ei ole poliittinen, se ei huuda mitään ideologiaa eikä sen ole tarkoituskaan herättää sen kummempaa keskustelua yhteiskunnasta tai oikeastaan mistään muusta.
En voi kehottaa kaikkia tutustumaan Splatteriin. Se ei ainakaan nollapohjalla perusteellisesti tehtynä yhden viikonlopun aikana ole terveellistä kenellekään, vaikkakin kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti kokeilla. Itse ainakin ymmärrän nyt paremmin näkemääni. Mutta eihän katsojalta voi vaatia mitään taustatietojen kartoitusta yhtä elokuvaa varten? Voiko elokuva olla hyvä, jos se vaatii jotain erityistä tietämystä tullakseen ymmärretyksi? Kysymykset tuovat mieleen kiistellyn nykytaiteen, Maitokiven ja kumppanit.
Mielestäni elokuvan tulisi, siinä missä muunkin taiteen tai viihteen, olla kokemus, josta on mahdollista muodostaa mielipide ja käydä keskustelua riippumatta siitä, onko kokijalla erikoista ammattitaitoa tai tietämystä aiheesta. Ei ole kuitenkaan Bunny the Killer Thingistä yksin kiinni, ymmärtääkö sitä vai ei. Elokuva on kulttuurinsa lapsi, ja kommentoi sen sisällä tapahtuvia ilmiöitä tyylilajinsa suomalla tavalla. Jos on tästä kulttuurista täysin epätietoinen, on vaikeaa saada irti mitään muuta kuin heiluvien kumikyrpien kuvia verkkokalvoille.
Ongelma on tarjonnassa. Suomalainen elokuva on aina ollut omaa tasoaan pienien resurssien vuoksi, mutta tuntuu, kuin se olisi lähiaikoina supistunut pelkästään matkimaan suuremman budjetin massatuotettuja romanttisia komedioita. Lähivuosina olemme saaneet nauttia esimerkiksi sellaisista hulvattoman hauskoista, sydämellisistä ja kuolettavan kaavamaisista tulokkaista kuin 21 tapaa pilata avioliitto, Rakkauden rasvaprosentti ja Kesäkaverit. Oli Bunny the Killer Thingistä mitä mieltä tahansa, ei voida kieltää, että se poikkeaa tästä joukosta. Tämä taas on ehdottomasti ja pelkästään hyvä asia.
Moni toiveikas odottaa Bunny the Killer Thingin menestyvän maailmalla. Toivottavaa on myös, että se olisi portti muiden vastaavien ja toisaalta myös täysin erilaisten elokuvien levitykseen Suomessa. Erilaisten tyylilajien nouseminen nörttitietäjien fanikammioista laajemmalle kasvattaisi valikoimaa ja laajentaisi katsojien ajatuksia siitä, mitä elokuva on tai voi olla. Maailmassa, jossa suuri osa valtavirtamusiikista on levy-yhtiöiden kirjoittamaa ja säveltämää, jossa esitettäviä elokuvia on noin kolmea tyylilajia, ja jossa samat näyttelijät pyörivät samoilla ilmeillä kokoperheen hupailuohjelmissa ja valkokankaalla, tarvitaan joskus muovipenis pystyssä huutavaa ihmispupua.
Joonas Makkosen Bunny the Killer thing saa Suomen ensi-iltansa 6.11.2015.
