Teatterinäyttämön Tarzan perustuu löyhästi Edgar Rice Burroughsin (1875–1950) kirjoihin, mutta jo julisteen näkemisestä monille muistuvat mieleen 1930-luvulla olympiauimari Johnny Weissmullerin tähdittämät mustavalkoiset elokuvat.

Mustavalkoista useimmissa niistä oli juonikin: Tarzan oli viidakon valtias, eikä pelkästään eläinkunnan yläpuolelle noussut älykäs ihmishallitsija, vaan hän oli ylivertainen etenkin primitiivisiin tummaihoisiin alkuasukkaisiin verrattuna. Jossain vaiheessa viidakkoon saapui valkoisten retkikunta tarkoituksenaan luonnonvarojen häikäilemätön riistäminen. Tarzan oivalsi, ettei sellainen sovi. Lopussa muutaman jännittävän käänteen jälkeen rauha palasi luonnon helmaan apinoiden, elefanttien ja krokotiilien rinta rinnan asuttamaan lintukotoon.

Alkuasukkaat ja krokotiilit muodostivat elokuvien alun kiihkeimmän jännitteen. Joka ikisessä lapsena näkemässäni Tarzan-elokuvassa oli alussa kohtaus, jossa valkoisten retkikunta tunkeutuu viidakkoon, ja tummaihoiset kantajat raahaavat heidän valtavia matka-arkkujaan. Koska reitti kohti rikkauksia kulki aika kalliokielekkeiltä toiselle, monet kantajat putosivat jo leffan alkumetreillä rotkoon, jonka pohjalla krokotiilit sitten popsivat nämä onnettomat.

Tämä näky on niin tuttu, että melkein odotin sitä Kaupunginteatterissakin.

Kaupunginteatterin Tarzan perustuu Disney-yhtiöiden konseptiin, joka sai animaatioelokuvana ensi-iltansa vuonna 1999. Se edustaa 1990-luvulla valloillaan ollutta ”poliittisen korrektiuden” suuntausta – kulta-aikaa, jota kaivataan takaisin varsinkin höyrypäisimmille nettipalstoille. Tuolloin ei juuri kenellekään olisi tullut mieleenkään käyttää afrikkalaisista n-sanaa, ja moni – niin kuin musikaalinäyttämön reipas ja älykäs Jane – oli feministi tai eläintensuojelija, ja monet olivat ylpeästi molempia.

Tarzan-aiheissa toiseuden ja ulkopuolisuuden teemat ovat keskeisimpiä. Tarzan on kiltin apinanaaraan Kalan kasvattama orpo ottopoika. Ruma kuin mikä, koska toisin kuin muilla apinoilla ja gorilloilla, hänellä ei ole kaunista ruskeaa turkkia vaan paljas, kelmeä iho.

Tarzanin erottaa apinaheimostaan myös älykkyys. Musikaalin Tarzan oppii käyttämään työkaluja ja keksii tulen. Kirjojen Tarzan oppii lukemaan tuijottamalla vanhempiensa jäämistön kirjoja. Prosessi kirvoitti Burroughsin runolliseksi:

”Apinoiden Tarzan, pieni alkukantainen ihminen, joka kykkii isänsä tekemällä pöydällä – sileä, ruskea, alaston vartalo kumartuneena kohti kirjaa, jota se pitelee vahvoissa, hoikissa käsissään; tuuhea, pitkä, musta tukka lainehtii pitkin sen hienostuneen muotoista päätä alas kirkkaille, älykkäille silmille – näytti yhtä aikaa sekä liikuttavalta että lupavalta nuorelta – vertauskuvallinen hahmo, joka etsii tietä alkukantaisuuden synkästä yöstä kohti oppimisen valoa.”

Tarzanin isäpuoli on gorillaheimon vankkarakenteinen pomo Kerchak. Suhde isään on vaikea, sillä faija ymmärtää hyvin Tarzanin erilaisuuden ja aivan syystä pelkää Tarzanin tuovan koko heimolle onnettomuutta. Tästä kasvaa yhä suurempi uhka pojan kasvaessa mieheksi, sillä Tarzanin älykkyys voi suista apinaheimon tuhoon.

Toisin kuin Ruman ankanpoikasen tarinassa oudon untuvikon löydettyä joutsenheimonsa, Tarzan ei saa täyttymystään löytäessään omansa eli viidakkoon penetroituvat brittiläisen imperiumin valkoiset valloittajat. Tarzan ei voi kaveerata näiden kanssa, sillä eurooppalainen maailma on hänen ystäviensä maailman tuho, lopun alku.

Valkoinen mies tuo viidakkoon silmittömän väkivallan tuliaseineen. Tämän maailma on muutenkin perverssi: valloittaja haluaa apinan tai apinamiehen sirkuseläimeksi häkissä. Eurooppalainen ei tunnista paratiisia edes silloin kuin hän astelee sen sisälle. Sivistys on tuhon alku.

Myös Tarzania tutkinut Paula Havaste on kirjoittanut väitöskirjassaan tarinan surullisuudesta: ”Tarzan on traaginen sankari siksi, ettei hän kuulu mihinkään yhteisöön todella. Vaikka hän on monien yhteisöjen hallitsija, hän ei sitoudu niihin. Tarzan on villi, joka on onneton sivilisaatiossa, mutta myös sivistynyt mies, joka on onneton viidakossa.”

Kaupunginteatterin spektaakkeli käsittelee Tarzanin problematiikan lapsiystävällisesti. Jännät kohdat tulevat lopussa sen verran vauhdikkaasti ja pienimpien katsojien onneksi jopa koomisesti, ettei pienten maailmaan jää painajaismaisia vaikutuksia.

Yhdeksänvuotiaan junioriseuralaiseni mielestä parhaita musikaalijuttuja olivat tanssit, Tarzanin ja Janen nousu liaanilla kattoon ja pari kertaa piinaavan jännittävästi ja kauniisti puusta pää edellä tassutteleva kiiluvasilmäinen pantteri.

”Apinat eivät varasta showta, apinat ovat show!” twiittasin innoissani heti esityksen jälkeen. Apinat ovat myös upea tanssiryhmä, joka voi todella revitellä, kun mitkään ihmiskehon lainalaisuudet eli tanssin eivät näytä heitä rajoittavan. Apinoiden tanssimana afrorytmit, tosin eurooppalaisen Phil Collinsin säveltämät sellaiset, nousevat hikiseen lentoon.

Tarzan Helsingin kaupunginteatterissa vuoden 2014 loppuun asti, toukokuussa esitykset 21.–24.5. Ohjaus Kari Rentola, musiikki Phil Collins, käsikirjoitus David Henry Hwang ja suomennos Mikko Koivusalo.

Djungelboken (Viidakkokirja) saa ensi-iltansa 1.9. Svenska Teaternissa.

Ote on Edgar Rice Burroughsin kirjasta Apinoiden Tarzan. Suomentanut Pekka Markkula. Like 1997.

Toinen lainaus oli Paula Havasteen kirjasta Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus. Tutkimus maskuliinisesta identiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan -sarjassa. Like 1998.