Johannes Anyuru muistaa olleensa 15- tai 16-vuotias, kun hän kuuli ensimmäistä kertaa isänsä elämäntarinan. Eteläruotsalaisessa Växsjön pikkukaupungissa äitinsä kanssa elänyt Anyuru oli käymässä ugandalaisen isänsä luona Göteborgissa.

Uskomaton kertomus kesti useita päiviä ja keskustelu poukkoili Ugandan maaseudulla väkivaltaisen veljen luona vietetystä lapsuudesta huipputaistelulentäjän koulutusvuosiin Kreikassa, Idi Aminin vallankaappauksen seurauksiin, tansanialaiseen vankileiriin, Nairobin kaduilla vietettyihin vuosiin, pakoon. Keskustelu kasvoi tarinoiden labyrintiksi.

”Mä mietin, että vau, jonkunhan pitää tehdä tästä elokuva!”, Anyuru kertoo.

Myös isällä oli tapana toistella, että hänen elämänsä sopisi kirjaksi tai elokuvaksi. Kesti silti lähes parikymmentä vuotta, että Anyuru sai tarinan kirjoitettua.

Ensin hänestä tuli runoilija, kun Allen Ginsbergin sanat veivät lukioiässä mennessään.

”Olin ennen sitä yrittänyt olla räppäri, kuten kaikki joiden kanssa hengailin. Kaiken yli pyyhkäisi siihen aikaan hiphop-aalto. Istuimme nuorisotalolla ja koitimme kirjoittaa sanoituksia. Mutta kun löysin runouden, se tuntui paljon aidommalta, rehellisemmältä ja totuudellisemmalta.”

Anyuru päätyi yliopistolle opiskelemaan insinööriksi, mutta runous vei taas mukanaan. Miehen omasta kasvuympäristöstä, monikulttuurisista ruotsalaislähiöistä nouseva esikoiskokoelma Det är bara gudarna som är nya julkaistiin vuonna 2003, ja se sai ylistävän vastaanoton.

Anyurusta tuli 23-vuotiaana kokopäiväinen apuraharunoilija. Seuraavat kaksi kokoelmaa kertoivat ystävän kuolemasta ja surullisesta poliittisesta todellisuudesta. Anyuru keikkaili myös räppärin kanssa ja perusti spoken word -ryhmän.

Anyuru yritti kirjoittaa isänsä tarinaa eeposmaiseksi runoksi parikymppisenä, mutta jokin ei toiminut. Proosaan Anyuru siirtyi ensimmäistä kertaa suuren sydänsurun jälkeen. Syntyi kasvukertomus Skulle jag dö under andra himlar, jota Anyuru kuvailee rakkaustarinaksi.

Anyuru tunnetaan Ruotsissa runojensa ja kirjojensa lisäksi yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan. Hän on opettanut kirjallisuutta ja luennoinut postkolonialismista kiinnostuneiden göteborgilaisakateemikkojen perustamassa vaihtoehtoyliopistossa, Clandestino Institutissa.

”Siellä käy ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita Foucaultista tai Hegelistä. Oikeastaan se on aika suljettu. Mutta joka vuosi järjestettävä iso musiikkifestivaali on avoimempi.”

Hän on lukenut runojaan ja opettanut kirjoittamista Göteborgin ja Malmön köyhimmistä lähiöistä nousevan autonomisen sosiaalisen liikkeen Pantrarna för uprystning av förorternan tapahtumissa.

”Siellä on mielettömiä tarinoita. Kuuntelin niiden lasten puheita, joiden vanhemmat tulevat muista maista, joilla ei ole rahaa, ja mietin, että vau. Jokainen voisi kirjoittaa kirjan, jos heillä olisi vain itseluottamusta siihen, että kirjoittaa omalla tavallaan. Mutta koulu on opettanut, että pitää kirjoittaa tietyllä tavalla.”

Työtä varjostaa jengiväkivalta. ”En ole jaksanut olla mukana viimeisen puolen vuoden aikana. Se vie koko elämän. Siellä on hullua väkivaltaa. Jonkun rikollisen mielestä on ensin hyvä juttu, että nuorille opetetaan kirjoittamista – sitten se joutuukin vankilaan, ja nyt ihmisiä uhkaillaan.”

Vuonna 2009 Anyuru kirjoitti yhdessä suomalaistaustaisen kirjailija Aleksander Motturin kanssa näytelmän säilöönottokeskuksista, joka esitettiin Göteborgin kaupunginteatterissa. Ohjaaja Lisa Aschan tekee sen pohjalta parhaillaan elokuvaa.

”Olimme väsyneitä siihen, että etnisyydestä ja rasismista puhuivat vain meidän kaltaisemme keskiluokkaiset ihmiset. He käsittelevät kysymyksiä identiteetistä, siitä että tunteeko itsensä ruotsalaiseksi, tai millaista on, kun ei päästetä yökerhoon. Halusimme viedä keskustelun niihin, jotka eivät edes saa olla täällä, jotka joutuvat piileksimään.”

Anyurun mukaan aktiivisuus ei lähde hänestä itsestään.

”Minut on pyydetty mukaan. Ja kun pyydetään, voi aina sanoa ettei ehdi, mutta sitten on todella vaikea kirjoittaa politiikasta niin, että väittää tietävänsä jotain maailmasta tai haluavansa muuttaa jotain.”

Erityisen vastahakoinen Anyuru oli, kun ystävä pyysi hänet vuonna 2011 mukaan Ship to Gaza -liikkeen matkalle. Silti hän lopulta lähti mukaan.

”En oikeastaan halunnut lähteä ollenkaan, monestakin syystä. Olin että äh, miksi pyysit minua. Koska siellä oli tapettu yhdeksän ihmistä edellisenä vuonna. Ja koska pelkäsin, että se vaikeuttaisi asemaani kulttuuripersoonana. Koska olen musta muslimimies, minut on helppo leimata antisemitistiseksi radikaalimuslimiksi.”

Anyuru on puhunut julkisuudessa paljon kokemastaan rasismista, ja teema on vahvasti esillä myös hänen teoksissaan.

”En pidä hirveästi Ruotsista”.

Silti Ruotsin maine rasismittomana maana vaikutti.

”Ruotsissa ajatellaan, ettei meillä ole rasismia. Sitä aina puhutaan, että miten rasistista muualla on. Olin kauhistunut siitä, että miten minua kohdeltaisiin Ruotsin ulkopuolella. Ihmiset sanoivat esimerkiksi, että USA on niin rasistinen paikka.”

Ensimmäiselle kunnon ulkomaanmatkalleen hän päätyi vasta 24-vuotiaana. Sittemmin Anyuru on tottunut matkustamiseen ja löytänyt kosmopoliitit kulttuuripiirit.

”Isot yhdysvaltalaiset kaupungit tuntuvatkin minusta paratiisilta. Olin ajatellut, että New York on valkoinen kaupunki, jossa on sitten kaukana mustia ghettoja, mutta oikeastaan se onkin tosi sekoittunut. En ollut vähemmistössä.”

Teini-iän rasismikokemusten keskellä Anyuru elätteli romanttisia kuvitelmia isänsä kotimaasta Ugandasta.

”Että menisin takaisin sinne mistä olen tullutkin, niin kuin mulle sanottiin.”

Isän elämästä, 1970-luvun afrikkalaisesta politiikasta ja tulevaisuutensa menettäneiden pakolaisten ruotsalaisesta lähiötodellisuudesta kertova runollisen kaunis Myrsky nousee paratiisista ilmestyi Ruotsissa vuonna 2012, ja se sai lukuisia palkintoja. Se on vastikään julkaistu suomeksi.

Kirjassa kuljetaan pitkässä ruohikossa, katsotaan loputtoman violetteja auringonlaskuja ja pyöräillään hiekkateitä maassa, jonka ilmavoimien eliittilentäjäksi Anyurun isän piti päätyä. Teiniaikojen haaveista huolimatta Anyuru ei ole koskaan käynyt Ugandassa. Kyse on kapinasta, hän myöntää.

”Ihmiset aina kysyivät, että etkö ole käynyt siellä? Sun pitäisi mennä, se on tärkeää sinulle! Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta olin ihan että mikset itse mene sinne sitten? Mä haluan mennä Argentiinaan tai New Yorkiin ja tuhanteen muuhun paikkaan.”

Telakkatöihin ja ruotsalaislähiöön päätynyt isäkään ei palannut koskaan synnyinmaahansa: ensin se oli poliittisesti mahdotonta, sitten ei ollut rahaa, ja kun paluu olisi viimeisten sairausvuosien aikana kiinnostanut, isä oli liian heikko.

Isä myös koki pitkään, että kotimaa oli pettänyt hänet – eikä puhunut Ugandasta pojalleen. Eikä Anyuru koskaan oppinut isänsä kieliä, langia tai swahiliakaan.

Isän kuolema muutti Anyurun suhteen Ugandaan: Facebookista löytyneet serkut surivat kuolemaa mukana, vaikkeivät olleet isää koskaan tunteneetkaan.

”Nyt meillä on jotain, joka yhdistää. Kyllä mä aion sinne mennä.”

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista. Suom. Outi Menna. Schildts & Söderströms 2014. 250 s.